Lokakuu 2014

Ateriat nautimme asuntomme yläkerran avoimella tasanteella. Hyvää ruokaa!

Oppilailla meni hetki kunnes he saivat peliseuraa naapuruston lapsista.

Majapaikkamme M´bourissa.

Saapuminen Diamniadion kylään oli ystävällisyydessään hämmentävä.

Lokakuun 2014 matkalla toimitimme Diamniadion kylään 12.600 euron lahjoitussumman, jotta koulun rakennustyö saataisiin käyntiin. Matkan aikana tutustuimme myös Dakarin kaupunkiin ja suolajärveen.

Ohessa matkakertomus lokakuun 2014 matkasta:

HANKEMATKA SENEGALIIN 9.-21.10.2014
 
Olemme olleet toista vuotta mukana Opetushallituksen Komppi-hankkeessa viemässä eteenpäin kehityskumppanuuden sanomaa. Nyt lähdimme paikan päälle Senegaliin saattamaan käyntiin Diamniadion kylän kannalta varsin merkittävän kehityshankkeen: yläkoulun rakentamisen. Teemme tämän matkan analyysin siten, että kerromme kronologisessa aikajärjestyksessä kuvauksen matkasta. Siinä matkan kuluessa tulee esiin monta mielenkiintoista ja joillekin ehkä opettavaistakin tarinaa.
 
Uskoisin, että itse Senegalin tasavaltakin on useimmille tätä lukeville henkilöille varsin vieras tuttavuus. Nyt siitä on huomattu jotakin sen takia, että joka päivä uutisissa näkyy kartta, jossa Sierra Leonen naapurimaanakin on esillä Senegal. Ja alueellahan riehuu ebola-virus. Siksi sitä tulisi karttaa ja sille puolelle maapalloa ei kenenkään pitäisi matkusta. Meidänkin matkalaisjoukkoomme oli yritetty vaikuttaa ja saada matkalaisia perumaan matkansa. Me kuitenkin luotamme siihen tietoon, jonka olemme saaneet Suomen ulkoasiainministeriön erittäin palveluhalukkaalta viisumiosastolta sekä Suomen Nigerian suurlähetystön lausunnoista. Suomella ei ole lähetystöä Daakarissa Senegalissa vaan alueen asioita hoitaa Suomen lähetystö Nigeriassa.
Senegal on siis on valtio läntisessä Afrikassa. Sen pinta-ala on 196 722 neliökilometriä ja väkiluku 12,6 miljoonaa. Siis noin puolet Suomen pinta-alasta ja reilut kaksi kertaa enemmän väkeä. Mitään suurta väenpaljoutta seei kuitenkaan meille lupaa. Maan pääkaupunki on Dakar, jossa on asukkaita noin kaksi miljoonaa. Eilen illalla kaupunkiin saapuessamme emme oikein vielä saaneet minkäänlaista kuvaa kaupungista: kaikki oli pimeää ja väkeä paljon liikkeellä katujen varsilla. Senegal on Afrikan läntisin valtio ja sen naapurivaltiot ovat Gambia, Guinea-Bissau, Guinea, Mali ja Mauritania.
Maa on saanut nimensä Senegaljoesta. Gambia ja Gambiajoki jakavat Senegalin kahteen eri alueeseen, jotka poikkeavat toisistaan maantieteellisesti, kulttuurillisesti ja etnisesti.
 
Toisen maailmansodan jälkeen poliittiset valtarakenteet maailmassa järkkyivät suuremmalla voimalla kuin meidän omassa sotesopassa tällä hetkellä. Islamistiset ja marxilaiset liikkeet vaativat Senegalin itsenäistymistä, mutta lopulta Léopold Sédar Senghorin perustamasta Progressiivinen senegalilainen unioni -järjestöstä tuli maan nationalismin lipunkantaja. Senegal ja autonominen Ranskan Sudan yhdistettiin 1959, ja se itsenäistyi 1960 nimellä Malin liittovaltio. Jo kahden vuoden kuluttua liittovaltio hajosi poliittisiin erimielisyyksiin, ja Senegal ja Mali perustettiin. Senghorista tuli Senegalin ensimmäinen presidentti.
Senegalissa oli sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana yksipuoluejärjestelmä, mutta maasta ei koskaan tullut kuitenkaan diktatuuria. Ainoa puolue oli Progressiivisen senegalilaisen unionin seuraaja Senegalin sosialistinen puolue, joka säilytti enemmistön parlamentissa vuoteen 2000 asti. Ihan ymmärrettävää, että täälläkin annettiin tuki sille taholle, joka oli voimallisimmin onnistunut ajamaan kotimaan etua taistelussa vanhoja valtarakenteita vastaan. Yksipuoluejärjestelmästä tuli nelipuoluejärjestelmä 1974 ja monipuoluejärjestelmä 1980.
Vuonna 1981 Senghor luopui presidenttiydestään ja Abdou Dioufista tuli hänen seuraajansa. Samana vuonna maassa yritettiin vallankaappausta, mutta Diouf pysyi vallassa armeijan tuella. Vuonna 1982 muodostettiin Senegalin ja Gambian muodostama valtioliitto Senegambia, joka kesti vuoteen 1989 saakka. Vuonna 1982 alkoi myös pitkä sisällissota maan eteläisessä maakunnassa Casamancessa, joka halusi itsenäistyä.
Neljä vuosikymmentä hallinnut Senegalin sosialistinen puolue hävisi vaalit ensimmäisen kerran vuonna 2000, ja Senegalin demokraattinen puolue nousi valtaan. Demokraattisen puolueen perustaja on vuosina 2000–2012 presidenttinä toiminut Abdoulaye Wade. Wade alkoi neuvotella Casamancen kanssa rauhasta, joka saatiin aikaan vuonna 2004. Yli 20 vuotta kestäneessä sisällissodassa on avustusjärjestöjen mukaan kuollut noin viisituhatta ja 60 000 on joutunut lähtemään kodeistaan. Rauha Casamancessa ei kuitenkaan ole kestänyt. Syksyllä 2009 Casamancessa oli jälleen levottomuuksia.
Tässä suhteessa Senegal eroaa toisesta avustuskohteestamme Sambiasta, jossa ei ole juurikaan esiintynyt sisäisiä väkivaltaisuuksia itsenäistymisen jälkeen.
Senegal on tasavalta, jonka presidentti valitaan vuoden 2001 lakimuutoksen mukaan joka viides vuosi. Ensimmäinen presidentti oli Léopold Sédar Senghor. Kaksikamarisen parlamentin kansalliskokouksessa (alahuone) on 150 edustajaa ja senaatissa 100 edustajaa. Demokratia on vakiintunut, joskin silloinen presidentti Abdoulaye Wade pyrki lykkäämään vuoden 2006 presidentinvaaleja. Wade valittiin vuoden 2007 vaaleissa toiselle kaudelle. Presidentinvaalit sujuivat rauhallisesti.
Yksi Waden vuoden 2000 presidentinvaalikampanjan teemoista oli korruption vastustaminen. Waden kaudella korruptio kuitenkin lisääntyi.
Kuolemantuomio poistettiin vuonna 2004.
MATKAT KOTISUOMESTA
Käytännön matkajärjestelyt Vesilahdessa sujuivat erinomaisesti. Koulumaailmassa mukana olevana on saanut varautua siihen, että varsinkin bussien kohdalla voi varautua niiden saapumiseen hyvin yllättävillä aikatauluilla. Meidän kohdallamme aikataulumme toimi kuin rasvattu Helsinki-Vantaan lentokentälle saapumista myöten. Minuutilleen.
Porukka lähti matkaan kovin pienillä yöunilla. Itselläni useampi edellinen yö oli tullut elettyä aktiivista elämää, mutta koneeseen kaikki kuitenkin pääsimme ja tiesimme, että tulevilla lennoilla voi levätä.
Lähtö Helsingistä hieman oikutteli. Kone oli lähdössä aikataulussa, mutta juuri lähtöhetkellä kapteeni ääni särähdellen kertoi, että nyt siirrymmekin tekniikkahallille vaihtamaan jotain rikkoontunutta osaa. Tällä kertaa annettu korjausaika piti ja tunnin päässä Aloitimme matkaa. Brysselin reitin koneeksi kone oli yllättävän suuri, Airbus 340-300. Lentoemäntä sanoi, että rahtia oli niin paljon, että piti matkata isolla koneella. Isossa koneessa olisi ollut monia matkaa mukavoittavia tekijöitä, kuten viihdejärjestelmä. se ei kuitenkaan juuri tällä lennolla toiminut. Nautimme itseämme arvovaltaisemmasta seurasta, kun kyydissä istuivat myös Pentti Arajärvi ja Pekka Sauri.
Brysselissä kaikki sujui niin kuin pitikin ja lento Madridiin lähti ja saapui ajoissa, Madridin neljän tunnin odotuksemme sujui mukavasti, kun löysimme ravintolan nimeltä - : lentokenttäravintolaksi aivan uskomattoman edullinen hintataso ja hyvä palvelu. Lupasimme aktiivisesti mainostaa tätä paikka kaikille Madridiin saapuville.
Loistavasti sujuneen päivän kruunasi viimeinen lentomme Madridista Dakariin. Vajaan viiden tunnin lennolla saimme nauttia erinomaisen aterian kaikkine ruokajuomineen.
SAAPUMINEN SENEGALIIN
Olimme tällä kertaa valmistautuneet hyvin maahan saapumiseen. Kaikille oli hankittu etukäteen netistä viisumi. Vuonna 2012 suomalaisilta viisumia ei vaadittukaan. Toki kentällä jonotettiin, mutta kaikki sujui hyvässä järjestyksessä. Saimme passeihimme hienot valokuvalliset viisumit ja pääsimme siirtymään matkalaukkujen etsimiseen.
Silja ilmoitti iloisella äänellä saapuessani matkalaukkuaulaan, että matkalaukkuni on hajonnut. Muiden siirtyessä rahanvaihtoon, raahasin rikotun laukkuni vahinkoilmoitustiskille ja hankin pahanteosta todisteen. Tähän loppui vanhempainyhdistyksen lahjoittaman upean matkalaukun maailmanvalloitus. Monta mannerta ja maata se ehtikin jo kokea. Matkoilla tästä on alkanut tulla enemmänkin sääntö kuin poikkeus, joten ei se nyt oikeastaan sen enempää harmita. Kokemuksesta tiedän, että vakuutusyhtiöni on näissä korvausasioissa kovin nopea ja avokätinen, niin asia kyllä hoituu. Toisin on sen yhden matkalaisemme kohdalla, jolla periaatteessa oli oikeus lääkärintodistuksen perusteella peruuttaa matkansa, mutta vakuutusyhtiön asioita hoitanut henkilö omatoimisesti asiakkaalle ilmoittamatta mennyt poistamaan hänen jatkuvan matkavakuutuksensa ja lääkärintodistuksella ei ollut siis mitään käyttöä. Hänen osaltaan toki matka on sujunut hyvin, mutta päivittäisiin ohjelmiin pitää valmistautua erilaisella otteella. Ei niitä lääkärintodistuksia tyhjästä kirjoiteta.
Olimme saaneet käydä kaikkien matkalaisten osalta monia uusia toimenpiteitä. Afrikan maahan saapuminen ennalta haetun biometrisen viisumin pohjalta oli kaikille uutta. Pakko sanoa, että se kokonaisuus loppujen lopuksi sujui oikein hyvin. Toimenpiteet hajonneen matkalaukun osalta Afrikassa hoidettuina olivat myös useimmille ihan uutta koettavaa ja opittavaa. Sekin asiana sujui kentän kaukaisessa sivuhuoneessa ihan asiantuntevasti ja vauhdilla.
Muu joukko oli minun matkalaukkuepisodini aikana ehtinyt siirtyä pihalla ja kokoontua siellä näkyneen ison TAPANI-kyltin ympärille. Siellä oli odottamassa Mamadoun veli Sheijk kavereineen. Siirryimme Toyota Hiacella majapaikkaamme. Matkalaukut koottiin auton katolle ja suojattiin turvallisesti verkolla. 11 matkalaista, yksi kuljettaja ja kaksi saattajaa siirtyivät matkustamon puolelle. Autoon jäi vielä runsaasti paikkoja. Sambian matkoillahan olemme todenneet tällaisten autojen pystyvän ottamaan kuljetusvastuun jopa 24 matkustajasta. Sambiasssa käyttämiimme autoihin verrattuna tämänkertainen oli huomattavasti paremmassa kunnossa ja kattorakenteita tutkiessaan joukkomme insinööri päätteli, että auton kattorakenteita on vahvistettu.
Ajomatkan sanottiin kestävän 30-40 minuuttia. Olimme miljoonakaupungissa. Asukkaita on noin 2 miljoonaa ja infrastruktuuri ei ole ihan länsimaiden tasolla. Matkanteko ei siten suju ihan yhtä jouheasti. Yhdentoista aikaan illalla liikenteessä on vielä’ runsaasti myös hevosia ja taisi siinä muutama aasikin – siis kuljetusjuhta, liikenteen seassa vilahtaa. Kyllä se laukun hajoaminen tuntui jonkin verran kismittävän, kun monet muut havainnot lentokenttärakennuksesta poistuessa jäivät tekemättä. Ilmanala oli, ei nyt erityisen ahdistava, mutta ilmanalaa hengittäessä ei myös kuulunut ihailevia huokauksia kehon läpi kulkevasta lämmön tunteesta. Kello yhdentoista aikaan illalla voi sanoa, että 27 astetta on aika lämmintä. Lämpötilan kokemiseen liittyi monien muiden aistien näkemyksiä tilanteesta. Tuoksut olivat yksi vahva tekijä. Jotain jätteenkeräykseen kuuluvaa varmasti loijui jossain lähistöllä ja kun ajoimme vähän pitemmälle vahvistui myös se näkemys, että jätteen keräystä ei tässä maassa ollut lainkaan organisoitu.
Dakarin majapaikasta puhuttaessa oli yksi toive ollut se, että meri ei olisi kovin kaukana. Sheijk kaverinsa sanoivat meren olevan alle kilometrin päässä majapaikastamme. Todellisuudessa matkaa oli reilut sata metriä. Mamadou Suomessa siis näytti tietävän tämän asian paremmin. Kaverukset eivät muutenkaan tuntuneet tietävän, missä asuntomme oikein sijaitsi, sillä he joutuivat nappaamaan kyytiin vielä yhden lähistöllä asuvan, jotta paikka lopulta löytyisi. Emme valita. Täällä käytettävissä olevalla osoitejärjestelmällä me emme varmaan olisi löytäneet asuntoamme koko Senegalin matkamme aikana.
Todellakin meille oli varattu kokonainen kaksikerroksinen asuintalo. Sisään astuessa ainakin itse ihmettelin talossa sisällä olevaa tuoksua. Se oli onneksi jokin suitsuke, jonka tavoitteena kai oli peittää kaikkia muita hajuja.
Paikka näytti asianmukaiselta: käytössämme oli viisi huonetta, kaikissa ilmastointi, Lassella lisäksi oma televisio, peseytymistilat oli kaikissa huoneissa ja suuret parivuoteet olivat poikkeuksellisen kovia. Lisäksi käytössä oli yhteistila, jossa oli mm. suuri televisio. Aamiaiset ja muut ruokailut voi nauttia yläkerran tasanteella, jossa oli tilaa noin 200 m2. Vaikutti hyvältä. Muistat varmaan, että olemme Afrikassa.
2. MATKAPÄIVÄ- TUTUSTUMINEN DAKARIIN
Olimme sopineet aamiaisen klo yhdeksäksi. Tapaaminen aamulla oli aika yllättävä. Useampi kehui nukkuneensa joko elämänsä parhaat unet tai sitten ainakin parhaat pitkiin aikoihin. Siinä kovassa sängyssä piili jokin taika.
Itselleni pienoinen shokki oli klo 6 aikaan kuulunut järkyttävä molotus. Emme toki myöhään illalla havainneet, että majapaikkamme vieressä sijaitsee moskeija. Tämän miehen työvuoro näytti alkavan varsin aikaisin ja hänellä saattoi olla lieviä sadistia taipumuksia koittaessaan saada äänensävynsä ärsyttävyyskynnyksen korkeaksi. Vaikutti siltä, että puhe ei olisi tullut nauhalta, sillä mies röki muutaman kerran kesken puheensa, mutta kai sitä äänitettä tehdessäänkin voi rökiä. Hetken shokin jälkeen ei voinut muuta kuin nauraa sängynlaidalla tätä tervehdystämme uudenlaisen kulttuurin piiriin. Ja uskotte varmaan, että tämä ei jäänyt neljän Dakarin päivämme ainoaksi kutsuhuudoksi.
Aamiainen oli hyvä. Perinteinen: kahvia, patonkia, maissihiutaleita.
Aamiaisen jälkeen lähdimme kulkemaan viereiselle hiekkarannalle. Meren jylinä oli tuonut mukavan tunnun jo edelliseen yöhön. Hiekkaranta näytti loppumattoman pitkältä, hiekka vaaleaa, pehmeää. Rannalla oli aivan liian paljon roskaa. Harmiksemme kuulimme, että tällä rannalla ei sitten saisi mennä lainkaan uimaan. Eikä siellä todella uimareita näkynytkään. Merivirrat olivat kuulemma niin voimakkaita, että sellaisen pyörteeseen kun joutuisi ei paluuta olisi.
Yksi seurueemme jäsen jäi rannalle katselemaan horisonttiin. Hänestä hiekka oli niin hienoa, että siihen hankitulla elopainolla hukkuisi ennen kuin ehtisi päästä voimakkaan merivirran pyöriteltäväksi.
Pienen rannalla tepastelun jälkeen päätimme lähteä tutustumaan Dakarin keskustaan.
Majapaikkamme sijaitsi tavallisen kansan asumuksen keskellä. Aluksi emme tohtineet tehdä seikkailuretkiä kovin pitkälle ympäristössä, eikä tosin aikaakaan siihen olisi ollut. Rauhallisesta seutu vaikutti ylipäätään, eikä meihin kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Mitään julkista liikennettä ei tietääksemme tältä suunnalta kaupungin keskustaan ollut, joten odottelimme jälleen taksia hakemaan meitä.
Kaupunkiin saapuessamme päivä läheni puolta päivää ja osa porukasta oli mannermaisen aamiaisen jälkeen jo nälissään. Shjeik hakikin meille ilmastoitua lounaspaikkaa. Se löytyi varsin pian ja suuremmitta pohdinnoitta päätimme tilata kaikille päivän lounasannoksen: kalaa ja jokin jälkiruoka.
Paikka oli varsin länsimainen. Baaritiskillä äkyi paljon sellaisiakin tuotteita, joiden oletimme olevan tässä maassa kokonaan pannassa. Pari minuuttia saapumisen jälkeen oppilaat, Eero ja minä havaitsimme, että wifi on toiminnassa tässä paikassa, ja suurin osa istuntoajasta kuluikin kanssamatkustajien kannalta rattoisasti: emme häirinneet heitä kysymyksillämme vaan keskityimme kaikenlaisten hei/moi/hai-viestiten välittämiseen pääasiassa koti-Suomeen.
Ruokas oli ranskalaiseen tyyliin lautaselle aseteltu, mutta ranskalaisiin annoksiin erona oli se, että tässä oli ihan syötävää. Kala kastikkeineen oli erinomainen. Jälkiruoka jäljitteli ranskalaista creppiä. Pienen taitetun letun viereen asetettu ohut appelsiininsiivu antoi siihen oikein pikantin maun.
Hyvä aloitus tähän maahan tutustumisessa. Paikka sai porukaltamme arvosanan 9+, siis meidän arvosteluasteikolla erinomainen.
Lämpöä oli jo +35 C –astetta. Matka jatkui kohti käsityötaiteilijoiden aluetta. Siellä oli kymmenittäin erilaisia kojuja, joista löytyi erilaisia käsityötaiteilijoiden töitä. Palautimme mieliimme metodi Nuuteron eli tiukan tinkaamisen ja se todella toimi. Suuria Joulumyyjäisiä varten tulee toki hankkia erilaisia tuotteita myytäväksi, mutta tässä alussa aika kului muiden auttamisessa metodi Nuuteron käytännön sovelluksissa. Hinnat ropisivat alaspäin ja monia tuliaisia kotiin tuli hankituksi.
Alueella oli varsin hiljaista. En huomannut törmänneeni täällä muihin turisteihin. Median voima varmaan näkyi huolestuttavalla tavalla myös Senegalin valtion matkailutuloissa. Ebolan hyökkäystä pelätessään ihmiset olivat jääneet kotiin tai vaihtaneet matkasuunnitelmansa turvallisempaan vaihtoehtoon: Tuurin kauppakeskukseen ja hotelliin.
Matkamuisto-ostosten jälkeen siirryimme vapaudenpatsaalle. Se on noin 50 metriä korkea veistos, joka kuvastaa senegalilaisten itsenäisyyden saavuttamista 1960. Nainen ja mies kannattelevat lasta, maan tulevaisuuden toivoa. Patsaankin alueella oli varsin vähän väkeä. Patsaan eteen pääsi nousemaan ilman maksua. Osa meistä valitsi 250 portaan nousemisen ja osa matkamuistoesineiden tutkimisen parkkipaikan vieressä.
Hotellille palataessamme pyysimme pysähdystä jossain paikallisessa supermarketissa. Sellaiseksi Sheijkh tulkitsi Shellin huoltoaseman. Kyllähän sieltäkin löytyi tarvitsemiamme tavaroita: saippuaa, shampoota, makeisia ja juomaa. Tämän jälkeen seisahdimme vielä kadun varrella hedelmäkojuilla. On se kumma, että hedelmät Suomessa eivät juurikaan ole kalliimpiakuin täällä tuottajamaassa. Saakohan paikallinen tuottaja niistä yhtään mitään itselleen. Täällä herkut sai ilman torjunta-aineita, eivätkä ne sitten monta päivää huoneessa lojuessaan säilyneetkään.
Olimme tilanneet illallisen hotellille klo 20. Täksi illaksi toivoimme kasvispainotteista ateriaa. Ennen ruokailua porukkaa ehti poiketa vielä rannalla. Itsekin tulin pikaisesti pyrähtäneeksi siellä. Oma vierailuni jäi tosi lyhyeksi sillä havaitsin lapsilla olleen todella kanan muistin. Erään paikallisen tiedustellessa ovatkohan nuo rannalla telmivät lapsen minun lapsiani, huolestuin oikeasti. Juuri aamulla olimme kuljeskelleet rannalla ja meille oli monta kertaa toistettu, että tällä rannalla ei saa mennä uimaan. Jos tällaista oletettavasti perusteltua kieltoa ei olisi,olisivathan tuhannet rannalla olleet paikallisetkin varmasti meressä pulikoimassa. Mutta ei. Siellä ei juuri monta muuta näkynyt kuin meidän kuumasta vedestä ja satunnaisista terhakoista aalloista nauttivat pellavapäämme. Laineiden tyrskyjen takia huutoni ei kantanut minnekään, mutta käsillä viittilöimiseni sentään tehosi ja joukko alkoi lähestyä rantaa saarnaani odotellen. En ollut monisanainen.
Illallinen oli jälleen maittava. Kasvisten lisäksi aterialla oli kalaa, jonka kaikki arvioivat todella maittavaksi.
KOLMAS PÄIVÄ – ORJUUDEN KARMEUS
Lauantaina 11.10.2014 olimme aamulla lähdössä Goréen saarelle. Taksia saimme odottaa 20 minuuttia ja tiukan tutkimuksen jälkeen selvisi, että myöhästymisen syy oli Mamadoun veljessä Shejkhissä. Eihän se nyt meille suuri asia ollut, mutta turhanpäiväinen odottaminen helteessä ei nyt niin mukavaa ole ja sen kyllä tietää, että myöhästyistä ei hinnassa mitenkään huomioida.
Pääsimme matkaan klo 9.48. Kuljimme läpi koko kaupungin. Moottoriteillä liikenne oli todella vilkasta ja jossain vaiheessa kuului pillin vihellystä. Sen seurauksena kuljettaja pysähtyi tien varteen, poistui autosta ja meni muutaman sadan metrin päähän. Siellä odotti muutama poliisi. Sen paremmin kuljettaja kuin Sheijkhkään eivät olleet halukkaita kertomaan, mitä tapahtui. Matka jatkui, eikä mikään ainakaan ajamiseen liittyen näyttänyt muuttuvan.
Saavuimme satamaan ja tapasimme meitä opastamaan lähtevän henkilön. Aluksi jälleen tuttu kuvio. Nyt piti taas taksille maksaa maksu tästä puolen päivän ajasta ja tällä kertaa valuutta olikin paikallinen frangi. Liittyyköhän tämä poikkeuksellinen vaatimus jotenkin äskeiseen kohtaamiseen poliisin kanssa. Lisäksi piti maksaa laivamatkan menopaluuliput ja kaikenlaisia muita hallintokuluja.
Satamaterminaalissa oli paljon väkeä. Sheijkh kertoi, että hänen on nälkä. Lopetin puhelinviesteihin vastaamisen ja kävin ostamassa ruokaa nälkäiselle. Ilma oli kamalan kuuma.
Laiva tuli tupaten täyteen. Joku koputti olkapäihin vasemmalta ja kertoi, että perillä voisi tyttöjen hiuksiin laittaa käkkyröitä. Sitten tuli toinen kertomaan, että voisin perillä ostaa ainutlaatuisia antiikkiesineitä ja jne. Tarjontaa riitti kaikenlaisiin elämäntilateisiin, mutta kuka voisi taata edes hetken rauhan.
Laivamatka kesti kaksikymmentäviisi minuuttia Goreen saarelle, Mereltä katsoessa paikka näytti kauniilta. rantautumispaikan edessä oli merkki, joka pakotti kiertämään sisääntulossa. Opas kertoi, että kyseessä oli toisen maailmansodan aikana paikalle upotettu sota-alus.
Saarelle saavuttaessa maksettiin yleismaksu turistitoimistolle siitä, että meitä opastetaan saarelle, lisäksi maksettiin matkustajakohtainen maksu ja hetken kuluttua vielä erikseen sisäänpääsymaksu orjuudesta kertovaan museoon.
Sää on aivan upea, puolipilvinen, hieman tuulta ja turisteja ei ollut tungokseen asti. Kiersimme orjamuseon huoneesta huoneeseen. Paikat olivat aika lailla siloitellussa kunnossa,mutta huonekohtaiset kertomukset toivat kyllä tuon ajan karmeuden kaikkien aistien tuntemusten piiriin. Pienissä 5-8 neliömetrin tiloissa oli eri lailla toisiinsa kiinnitettyinä 15-20 orjaa. Toisissa tiloissa oli maalattia, mikä lisäsi erilaisten sairauksien riskiä. Alue oli eri vuosisatoina eri maiden hallinnassa. Aluksi valtaa pitivät portugalilaiset, heidän jälkeensä rikkauksia kansakunnalleen ryöstivät hollantilaiset ja viimeksi sitten kulttuurinsa piirteitä saarelle toivat ranskalaiset.
Senegalin Dakarin yksi valintaperuste orjatukkukaupan keskukseksi oli sen sijainti. Matka Amerikkaan oli Senegalista lyhyin useimpiin paikkoihin. Orjiahan kuljetettiin Pohjois-Amerikan lisäksi Länsi-Intian saaristoon, Väli-Amerikkaan ja Etelä-Amerikkaan.
Kauniin paikan olivat orjien myyntipaikaksi valinneet. Kristityt valtiot ehtivät harjoittaa tätä toimintaa noin 300 vuotta ennen kuin toiminnalle asetettiin rajoja. Ranska lopetti orjakaupan 1848 ja Yhdysvalloissa orjuus kiellettiin sisällissodan lopussa 1865.
Hiljaiseksi kierros veti koko ryhmämme. Ihmettelimme maailman hulluutta, mutta samalla kyllä muistimme monia tämän hetkisen maailmankin tilanteita ja emme juuri positiivisemmiksi muuttunut. Ihan niin kuin koulukiusaaminen: kuka tämä maailman hulluuden joskus lopettaa?
Teimme kierroksen saarella. Näimme koulun, joka toimii sisäoppilaitoksena. Sen oppilaiden suoritustaso valtakunnallisissa testeissä on kuulemma pitkään ollut maan huippua. Vierailimme taiteilijoiden luona, joka valmistivat perinteisiä senegalilaisia töitä hyvin vanhalla metodilla. Saimme esityksestä mukavan videonpätkän ja ostimme joukon upean näköisiä töitä kaupattaviksi suurissa joulumyyjäisissä.
Jatkoimme kierrosta nousten Goreen korkeimmalle kohdalle. Siellä sijaitsi lounasravintolamme, jonka toiminnasta vastaava sattui olemaan Mamadoun kouluaikainen ystävä. Söimme täällä meille suositellun rapuannoksen. Sen valmistaminen kesti pitkään, mutta olimme muutenkin ilmanalasta ja raskaasta noususta uupuneita, joten odotus sopi meille oikein hyvin.
Ruoka oli kaikkien mielestä aivan uskomattoman hyvää, erityisesti annokseen kuulunut kermainen kastike maistui taivaallisesta. Annokseen kuuluneet vihannekset ja muut lisukkeet olivat myös todella maittavia. Minkähän maailmankolkan vaikutusta tämä erinomainen kulinarismi mahtaa täällä olla?
Lopuksi saimme ravintolan pitäjältä vielä kiitokseksi café noirit sekä viisi isoa pulloa jaksaaksemme jatkaa matkaa.
Loppumatkasta sattui sitten tähän päivään kuulunut sekaannus. Otimme vakavasti oppaan meille kertoman laivan paluuajan klo 15.30. Osa porukasta ehti laivalle ennen tuota ajankohtaa. Oppilaita oli kuitenkin vielä silloin rannassa nauttimassa uinnista satojen paikallisten ihmisten seassa. Laiva ei ollutkaan lähdössä klo 15.30 vaan lähti jo klo 15.10. Osa joukostamme jäi siis saarelle ja osa palasi kaupunkiin. Isompaa ongelmaa asiassa ei ollut. Kummassakin paikassa odottelijoille varmaan riittäisi tekemistä.
Tarkistimme ensin virallisesta aikataulusta, että seuraava laiva lähtisi klo 16.30. Satamalaiturilla istuskeli aiheutti sen, että erilaisia kauppamiehiä tuli koettelemaan pinnaa. Uskomattoman jääräpäisiä kavereita. Yksikin aloitti ainutlaatuisen antiikkituotteen esittelynsä ja sanoi hinnaksi heti 40.000 CFA. Totesin, että en moista kapistusta tarvitse ja hinta olisi kuitenkin 5.000 CFA. Kaveri jaksoi jankuttaa ja toistin samaa sanomaani toistamisesta päästyäni. Kolmenkymmenen minuutin jankkaamisen jälkeen hinta oli 8.000 CFA ja pysti jäi minulle. Siinä taas yksi metodi-Nuuteron oivalluksella hankittu tuote parantamaan lasten koulunkäyntiä Diamniadion kylässä. Tuosta tuotteesta varmaan tulee kova kilpailu Suurissa Joulumyyjäisissä – niin komea se on.
Odotellessamme ryhmän tytöt pääsivät mukaan johonkin haastatteluun, jota teki Saksasta kotoisin oleva nuorimies. Tytöiltä kysyttiin, mistä he pitävät Senegalissa ja mistä eivät pidä ja millaista heillä on ollut matkalla. Lisäksi kysyttiin mielipidettä katumyyjistä. Aikanaan tästäkin asiasta varmaan ilmestyy jokin tutkimus, jota sitten lainataan lauantain Uutisvuodossa tehtävien vaativien kysymysten pohjaksi.
Laivamatka ainakin itselläni sujui torkahdellen. Kuuma päivä oli tehnyt tehtävänsä ja ihokin muistutti siitä, että huolenpito siitä oli jäänyt osaltani ala-arvoiseksi.
Majapaikassa nautimme illalliseksi porsasta ja sekin oli jälleen todella maittavaa spagetin kera. Tämän maan ruoka on saanut tähän asti erinomaiset pisteet, eikä meidän ole tarvinnut poikkeilla missään fast food –paikoissa. Oppilaat ovat olleet kaikkiruokaisia ja eivät ole ruuasta ruinanneet. Sekin tässä matkassa on ollut erityisen poikkeavaa kaikkien aikaisempien vuosikymmenten matkoihin: oppilaat ovat osanneet aina kysyä, onko ruokapöydästä mahdollista poistua jossain vaiheessa iltaa. Näiden lasten perheissä on ainakin pöytätavat kunnossa perheen kesken. Ruokailutuokiot varsinkin iltaisin varsin pitkiksi, sillä tällä ei muita rientoja ennen nukkumaan menemistä juurikaan ollut. Ainakaan sellaisia joihin matkalaiset ovat tyypillisesti tottuneet. Wlanin puuttuminen on merkittävästi vähentänyt kaikkien meidän nettiriippuvuutta. Ihan vieressä ei ole mitään kuppiloita, joissa voisi terassilla katsella ohikulkevia ihmisiä, eikä moskeijan iltakutsun jälkeen oikein ole enää viisasta mennä tepastelemaan tuonne hiekkarannallekaan. Saamme oikeasti nauttia toistemme seurasta ja lapset ovat nyt useampana iltana pelanneet asuntomme edessä hiekkapatiolla jalkapalloa lähitalojen lasten kanssa. Heillä näyttää puhetta ja tekemistä riittävän. Uskon, että olemme saaneet aika mukavaa kuvallistakin materiaalia kaikesta tästä.
 
NELJÄS PÄIVÄ – SUOLAN SALAT
Tutustuminen ainakin omalta osaltani Senegaliin on vielä ihan alkutekijöissään. Mitään painettua aineistoa ei maasta ole Suomessa ollut saatavilla, eivätkä nuo valtiollisen turistitoimiston sivutkaan mitenkään ylenpalttisen houkuttavat ole.
Mamadou oli kuitenkin vinkannut, että lähistöllä olisi suolajärvi, johon kannattaisi tutustua. Mamadoun mielestä se oli hyvin lähellä kaupunkia, hänen veljensä mukaan taas varsin kaukana kaupungista. Kumpikaan ei ollut tietenkään poikennut kohteessa aikaisemmin. Ei täällä ole tapana tehdä sellaisia pikkureissuja niin kuin esimerkiksi nytkin te siellä kotipuolessa: toiset nautiskelevat Aulangon aalloilla tai toiset sivistyvät päiväristeilyllä Tallinnaan. Täällä paikallisilla ei ole moiseen rahaa, eikä aikaa.
Lähdimme kuitenkin matkaan. Sen olemme jo oppineet, että kaikkialle menemiseen kuluu aikaa, sillä useammissa tapauksissa saamme ajaa läpi tämän miljoonakaupungin. Asutus on varsin matalaa ja kaupunki levittäytyy hyvin laajalle.
Kohteemme nimi on La Rose, paikalliset puhuivat meille Lake Pink´istä. Osan matkaa taitoimme péage-tietä pitkin.Se on maksullinen tie samaan tapaan kuin Ranskassa. Ajoimme sitä noin 15 kilometrin matkan ja se maksoi 1500 CFA/suunta. Yllättävän monta autoa tuota tietä täällä käyttikin. Suurin osa komeita, suuria maastureita, joita en itse ainakaan ole edes Suomessa nähnyt.
Nyt näimme kunnolla jo maaseutuakin. Maatalous on selvästi Senegalin tärkein elinkeino. Viljelysala on väkilukuun nähden yksi Afrikan suurimmista. Vain eteläosaa voidaan viljellä kunnolla, mutta myös sateisimmilla savannialueilla kasvatetaan durraa.
Casamancejoen tulvatasangoilla viljellään riisiä. Maapähkinät ovat maan talouden perusta, mutta niiden viljely vie puolet viljelyalasta. Valtio on pyrkinyt tuilla monipuolistamaan maataloutta. Sokeriruo’on, hirssin, puuvillan ja riisin kasvatusta onkin lisätty.
Maan kuivassa pohjoisosassa karjanhoito on pääelinkeino. Senegalin karjakantakin on väkilukuun ja maan pinta-alaan nähden suuri. Monet savanni- ja puoliaavikkoalueiden heimot elävät paimentolaisina.
Senegalilla on vähäiset luonnonvarat. Casamancen rannikolla tosin on maaöljyesiintymiä. Kuitenkin Senegal on kansainvälisen kehitysavun vastaanottaja. Senegal ei ole kuulunut Suomelta tukea saavien kehitysmaiden joukkoon. Liekö syynä tämän kuuluminen ranskankielisten valtioiden joukkoon. Suomessa ranskankielen taidon hallinta ei ole ollut kovin laajaa, eikä se tulevallakaan kielipoliittisella uudistuksella tule vahvistumaan.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat fosfaatti, rautamalmi ja kala. Merkittävimmät vientituotteet ovat kala, maapähkinät, öljytuotteet, fosfaatit ja puuvilla.
Senegalin väestöstä 94 % on muslimeita ja 5 % on kristittyjä. Uskontojen rauhallisesta rinnakkaiselosta olemme itsekin jo saaneet hyvä kuvan, kun majapaikkamme omistajaperhekin on kristittyjä ja kymmenen metrin päässä heidän talostaan on aktiivisesti toimiva moskeija.
Senegalin puhutuin kieli on wolof, jonka lisäksi maassa puhutaan vähemmistökielinä sereriä, fulania, mandinkaa, soninkea ja jolaa. Kaikkiaan maassa puhutaan 38 kieltä. Useimmat kielet ovat pääasiassa puhekieliä, vaikka nuoret senegalilaiset ovat alkaneet kirjoittaa niitä latinalaisella aakkostolla. Islaminuskoiset senegalilaiset kirjoittavat äidinkieltään joskus myös arabialaisella kirjaimistolla. Maan virallista kieltä ranskaa käyttää yleisesti vain eurooppalaistaustaisia kouluja käynyt vähemmistö.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin prosentti aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 67 000 henkeä. Toisen yhteistyökohteemme Sambian kanssa tässä asiassa kamppaillaan siis aivan eri luvuissa. Sambiassa edelleen taistelua AIDS´ia vastaan vaatii suuria resursseja.
Näillä tiedoilla evästettynä suuntaamme kohti suolajärveä. Säästä voisi sanoa, että se on samanlainen kuin tähän asti kaikkina muinakin päivinä. Lämpötila alkaa klo 11 aikaan olla + 35 asteessa. Matkan varrella kuljettaja saa useampaan kertaan kysellä suuntaa. Eräässä matkan varren kaupungissa kyytiin hyppää kaksi pientä poikaa, jotka näyttävät toimivan navigaattoreina kuljettajalle. Muutama kilometri ennen kohdetta he hyppäävät pois kyydistä.
Järvelle saavuttaessa joukkoomme lyöttäytyy heti ulkopuolinen henkilö, joka kertoo olevansa alueen opas. Pikaiseen tahtiin hän luettelee kaikki mahdollisuudet, jotka hänen ammattitaitoisella avustuksellaan on suoritettavissa tällä alueella.
Ensiksi hän suosittelee meille pientä veneajelua Le Lac Rose´lla. Kun asiaa hetki väännettiin kaikki olivat valmiita noin puolen tunnin mittaiseen ”gondoliajeluun” järvellä. Järvi on kooltaan noin kolme kilometriä pitkä ja kilometrin leveä. Asetuimme kahteen veneeseen, viittä –kuutta normaaliravittua länsimaista matkalaista ei näihin paatteihin mahtuisikaan. Järven suolapitoisuus vaikutti todella korkealta. Järvestä nostettiin päivittäin muutama tonni suolaa ja meille väitettiin, että litrassa olisi 380 grammaa suolaa. Saavuimme puuveneen luokse ja siinä yksi mies ahersi 3½ tunnin työvuoroaan järven pohjasta suolaa veneeseensä kooten. Vaikutti hurjalta hommalta siinä auringonpaahteessa, mutta aika nopealla tahdilla hän tätä suolaa sai koriinsa kauhottua ja hänen veneensä täyttyi hyvää tahtia.
Veneretki olikin loppujen lopuksi oikein mielenkiintoinen.
Sitten siirryimme lounaalle ravintolaan, johon oppaallamme näytti olevan läheiset suhteet. Ainakin matkalaisten tekemien havaintojen mukaan. Tässä ruokapaikassa tilasimme kukin mitä halusimme, sillä aterioiden perushinta oli lähes kaikkien annosten osalta sama. Paikka oli viihtyisä katos järaven rannalla ja vilvoittava tuuli teki olostamme miellyttävän ja sitä lisäksi paikalla kuultu lintujen konsertti. Ornitologimme kiertelivät pusikoissa ympäri katosta ottamassa kuvia mitä värikkäimmistä linnuista, joista lähinnä tunnistimme kaksi suurinta harvinaisuutta: varpunen ja pääskynen.
Senegalilaista perusruokaa on riisi ja mausteinen kala-vihanneskastike, jota kutsutaan nimellä chep-bu-jen i. Toinen yleinen ruoka on sitruunamehussa marinoitua, uunissa paahdettua kanaa sipulien ja riisin kanssa.
Tässäkin kohtaa moni meistä valitsi ateriakseen jonkin kalaruuan, emmekä nytkään saaneet pettyä. Annokset nyt eivät mitenkään suuria olleet, mutta ruoka oli todella hyvää.
Pohdimme jo ennen kohteeseen tuloa, että voisikohan siellä uiskennella. Nyt siihen oli mahdollisuus ihan majapaikkamme edessä. Nuoret kävivät ensin kastamassa itsensä ja kertoivat, että se oli kovin hankalaa. Jalkoja kuulemma pisteli kovasti. Aikuisetkin halusivat kuitenkin mennä kokeilemaan, eikä meidän turpeita koipiamme tuntunut mikään pistelevän. Sitten kaikki muutkin tulivat järveen ja kokemus oli kerrassaan riemastuttava. Parhaita kokemuksia mitä on millään matkoilla viime vuosina kokenut. Minäkin pystyin kellumaan! Se oli kyllä aikamoista temppuilua suolaisessa vedessä. Jalkojen saaminen takaisin järven pohjaan ei ollutkaan aivan yksinkertaista. Kerta kaikkiaan mahtava kokemus, eikä meillä tuntunut olevan mitään kiirettä pois vedestä.
Sitten oppaamme tuli kertomaan vielä yhdestä kohteeseen liittyvästä houkutuksesta. Täällä oli mahdollisuus toteuttaa myös pienimuotoinen safari suolajärven ympäri. Järveä katsoessa sen ympäristö näytti oikein tylsältä. Mitä kiertämistä siinä nyt sitten oikein olisi?
Oleskelumme aikana oli kuulunut vähän väliä jotain moottorinääntä ja jotain crossailua nuoret olettivat alueella tapahtuvan.
Nyt oli ollut jo ihan riittävän pitkä päivä, enkä itse ollut ollenkaan innostunut ajatuksesta lähteä kiertämään suolajärveä kovassa helteessä kattamattoman auton lavalla.
Teimme asiasta kuitenkin kansanvaltaisen tiedustelun ja nuoriso-osastosta 75 % kannatti kierrosta – maksajahan odotti kotimaassa, joten aikuisosasto sitten heltyi heidän toivomukseensa.
Auton lavalle piti hyvin mahtua 12 henkilöä istumaan. Normaalikokoista ihmistä. Yksi siinä sitten sai valmistautua seisomaan ja vaihtoehtoja ei ollut monia. Yksi naisista toki tarjosi minulle mahdollisuutta istua, mutta vastaapa tuollaiseen tarjoukseen myönteisesti. Tuolloin en vielä tiennyt Perussuomalaisten puoluesihteerin kannanottoa siitä, että Suomessa naiset ovat jo niin tasa-arvoisia, että he alkavat näyttäkin miehiltä.
Siinä sitä sitten täryytettiin eteenpäin suolajärven ympäri kiertävää möykyräistä tietä. Kaksin käsin sai pitää kiinni rakenteista. Mitään ihmeellistä ei näkynyt, ehkä järvi joissain kohtaa sopivassa auringonvalossa todella näytti hieman enemmän pinkiltä kuin aikaisemmin.
Tylsää. Jonkin verran reitin varrella oli ihmisiä huolehtimassa istutuksistaan ja juurikaspenkeistään. Muutamia taloja oli siellä täällä, jokunen flamingo seisoi keskellä järveä. Jalkoihin otti ja käsiä puudutti – tulimme kylään, jossa meillä kysyttiin haluaisimmeko poiketa alkuperäiseen 250 asukkaan kylään pikaiselle tutustumiskäynnille. Yksi oppilaista ei pitänyt sitä lainkaan tarpeellisena, mutta itse halusin edes hetkeksi päästä pois toisten jalkojen seasta seisomasta.
Senhän nyt osasi jo etukäteen arvata, että tällaisen turistikohteen viereinen kylä oli myös itse turistikohde. Kaikkea esiteltiin meille suurena hämmästyksen kohteena. Kylästä löytyi alkeellinen astioiden pesupaikka, wc, miehen ja naisen nukkumapaikka, kaivo, koulu jne. Kierros päättyi sitten isompaan tilaan, jossa myytiin kylän hyväksi juuri tässä kylässä valmistettuja taidokkaita käsitöitä ja matkamuistoja.
Ihan samoja tavaroita oli myynnissä kun kaikkialla muuallakin. Ja ei hän siinä ole mitään pahaa, mutta tarvitseeko turistille valehdella. Monia ostoksia syntyi tässäkin kaupassa ja kuulin ostajien jälkeen päin olleen kovinkin onnellisia, sillä he saivat jotain ihan ilmaiseksi.
Lopuksi kyläpäällikkö toi eteeni suuren kulhon. johon oli tarkoitettu koota kolehti koko porukalta. Kyllä aivan varmasti tämäkin kylä tarvitsee apua, kunhan se apu menee kaikkien hyväksi eikä päällikön perheen oman elintason nostamiseen. Annoin kulhoon yhden isomman setelin ja kukaan ei nyt ainakaan julkisemmin näyttänyt sitä paheksuvan.
Sitten nousimme takaisin autoon. Edessä hiekkadyynit olivat koko ajan suurempia. Kuski yritti repiä autosta kaiken mahdollisen irti ja aika hyvin siinä onnistuikin. Takana seisaallaan pysymisessä oli todella vaikeuksia. Porukka oikein riehaantui nauttimaan vauhdin hurmasta, jota näillä samoilla nurkilla Paras-Dakar –rallin yhteydessä on pitkien aikojen kuluessa koettu. Miltähän kuvattu videonpätkä mahtaa näyttää.
Nythän jutusta alkoi tulla vähän kiinnostavampi. Ajo jatkui ja saavuimme Atlantin rannikolle. Edessä hienointa hiekkarantaa, mitä suolaantuneiden silmälasieni takaa osasin kuvitella. Vauhti ei hiljennyt. Rannalla oli lukuisia muita turistiryhmiä maasturiautoineen nauttimassa poikkeuksellisen innostavista olosuhteista.
Aloimme huudella lavalta, että pysähdymmehän me uimaan. Vastaus oli myönteinen. Todellakin rannalla ei ollut silmän kantamattomiin mitään rakennuksia, koskematonta hiekkadyyniä jatkui pitkään. Ja millaista hiekkaa: aivan vaaleaa hienoa hiekkaa.
Hetkestä porukan nuorempi osa oli riisunut ryysynsä ja siirtynyt Atlantin aaltojen heitettäviksi. Täällä rannasta ei löytynyt juuri mitään merkkiä ihmisistä. Koimme olevamme kuin Robinson Crusoe aikanaan autiolle saarelle rantautuessaan pois lukien sen, että rannalla kauempana oli muutama turistiauto ja dyynien takaa jostain kumman kätköstä automme ympärille majoittautui tämän seudun paikallisia kaupustelijoita, joilla oli myytävänä juuri tällä alueella tehtyjä taidokkaita matkaesineitä, joita he myivät kylänsä hyväksi.
Nyt on pakko sanoa, että myös tämä oli aivan mahtava kokemus. Mielipide tätä suolajärvissafaria kohtaan muuttui ja seisoskeli ihan mielellään lavan keskellä siihen asti, kun reitin varrella eteen tuli moottoriajoneuvoja, jotka suolsivat sellaista mustaa mönjää putkistaan, että henki ei meinannut millään kulkea.
Sitten ei muuta kuin kotimatkalle tyytyväisinä ja väsyneitä. Yksi parhaista kokemuspaketeista viimeisten vuosikymmenten ajalta.
Edessä oli viimeinen ilta Dakarissa. Useimmat poikkesivat ennen auringonlaskua majapaikkamme viereisellä rannalla, jossa tuhannet ja tuhannet ihmiset pelasivat jalkapalloa, muita palloilulajeja, voimistelivat ja olivat aktiivisia.
Meidän nuoremme olivat käyneet Shejkhin kanssa ostamassa lahjaksi raitin lapsille hieman paremman jalkapallon ja se luovutettiin virallisessa seremoniassa asuntomme edustalla ennen rantaan siirtymistä. Tulkkina toimi Kirsi. Liikuttava hetki tuokin. Lyhyessä ajassa ilman yhteistä kieltä olleet nuoret olivat saaneet luotua toistensa välille suhteen, joka toi heidät aina uudelleen yhteen pelaamaan palloa, kun kaikilta löytyi sitä varten yhteistä aikaa. Nuorista voisi ottaa mallia maailman rauhan rakentamisessa.
Illalliseksi nautimme majapaikkamme toisen kerroksen terassilla lammasta ja riisiä. Nyt jaksoi levätä, moni käytti väliaikaa matkakirjojensa päättämiseen.
Senegalin kirjallisuuskin saattaa matkan jälkeen kiinnostaa useampaa. Senegalin kirjallisuuden juuret ovat suullisessa tarinankerronnan perinteessä. Sen pohjalta julkaistiin ensimmäisiä ranskankielisiä tekstejä 1800-luvulla. Maan ensimmäisen presidentin Léopold Sédar Senghorin runot nousivat kansainväliseen kuuluisuuteen 1930-luvulla, jolloin afrikkalainen kulttuuri oli muutenkin muodissa länsimaissa.
Toisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneisiin kirjailijoihin kuuluvat Ousmane Socé, Ousmane Sembène, Cheikh Hamidou Kane ja Abdoulaye Sadji. Itselleni kaikki ovat ihan vieraita nimiä, mutta katsotaan, tulevatko tutummiksi. Birago Diop ja Mariama Bâ nousivat kansainväliseen kuuluisuuteen viimeisinä elinvuosinaan 1980-luvulla.
VIIDES PÄIVÄ – KOHTI VARSINAISTA MÄÄRÄNPÄÄTÄMME
Ensimmäistä kertaa meitä kuljettava taksi oli paikalla ihan aikataulun mukaan tai oikeastaan etuajassa. Tämän syksyn koulun kokemusten takia aloin jo itsekin ahdistua siitä, että eikö täällä millään keinolla saa tauottua kuljettajamme kalloon aikataulun strategista ja geopoliittista merkitystä. Näköjään siinä onnistuimme,
Autokin oli vaihtunut; merkki oli sama, mutta auto vielä hieman siistimmässä kunnossa kuin edellinen.
Mamadou oli vihjaissut, että voisimme jossain vaiheessa poiketa hänen kotonaan. Hänen perheensä asuisi sopivasti mm. lentokentälle menevän reitin varrella. Ajatuksena oli piipahtaa perheen luona nyt menomatkalla M´bouriin.
Reitti asunnolle kulki kyllä sellaisten kyhäelmien ja liekö peräti slummialueita, että ei tänne kyllä illemmalla ainakaan yksikseen rohkenisi tullakaan.
Kuljettaja löysi reitin vaivatta. Siltä kohdalta lähti liittymä jollekin suurelle tielle oikealta puolelta ja vasemmalla puolelle jäi leveä vesiuoma. Uoma oli täynnä jätettä ja jotain haisevaa mönjää. Siirryimme uoman yli nopeasti.
Kotia lähestyessämme ympäristö siistiytyi hieman. Pieniä lapsia pyöri paikalla. Meidät ohjattiin sisään vaaleaksi maalatusta portista ja edessä avautui väljä käytävä. Isä oli ovella tervehtimässä meitä. Herran tunnisti heti Mamadoun isäksi: aurinkoiset, hymyilevät, ystävälliset silmät. Äitikin oli paikalla: yhtälailla olemus oli sydämellinen, mutta hieman varauksellisempi.
Isän mukaan talossa asusti noin 15 ihmistä. Olohuone, johon meidät ohjattiin oli oikein mukavan oloinen. Suuria sohvia oli huoneessa kolme ja niihin mahtui istumaan kymmenkunta ihmistä. Television päällä oli pohjoisesta muistuttamassa jokin lukiukon kaltainen hahmo. Isä halusi ensin, että otamme kuvat. Hän oli ensin kuvassa lasten kanssa ja sitten oli äidin kuvausvuoro.
Mamadou oli kertonut, että hänen isänsä oli työskennellyt pitkään espanjalaisella kalastaja-aluksella navigaattorina. Liekö Mamadou perinyt matemaattiset taitonsa isän puolelta. Koulussa Ahvenanmaalla Mamadoun lahjat oli havaittu oitis ja hänelle oli tehty uusia opinto-ohjauksellisia linjauksia tulevaisuutta varten.
Olin esittänyt useamman kerran Mamadoun veljelle, että meidän tulee ajaa jonkin kaupan kautta, jotta voimme hankkia vierailullemme tuliaisia. Sheijkh ei kuitenkaan ottanut pyyntöä tosissaan ja olimme nyt perheen olohuoneessa tyhjin käsin. Olen viime vuosina oppinut kaupan hyllyiltä valitsemaan sellaista kuivatavaraa, josta tästä kulttuuripiiristä oleville ihmisille voi olla apua. Näin teimme viime viikolla lähettäessämme Mamadouta kotiin Vesilahdesta.
Nyt en oikein muuta keksinyt kuin lyödä isälle setelit kouraan ja toivottaa ”Bon courage avec sa famille”.
Emme viipyneet pitkään. Lähdimme jatkamaan matkaa.
Ei mennyt pitkää aikaa, kun sain Mamadoulta viestin, jossa hän kertoi, miten onnellinen hänen äitinsä oli meidän vierailustamme heidän perheessään. Äidille vierailumme tuli hieman äkkiä ja nyt hänellä oli jo uusi ajatus ”She would like to see us guys on our way back and she and her frinds can have a party for us.” Katsotaan. Jo kaikki tähän astinen kokemus on hyvin ainutlaatuista. Harvoin matkoilla pääsee tarkemmin tutustumaan paikalliseen perheeseen.Tiedämme ilman ulkopuolisten kritiikkiä, että ei tämä nyt ihan mikään tavallinen paikallinen perhe todellakaan ole. Kuluneiden neljän vuoden aikana Mamadou on voinut lähettää jonkin verran perheelle kotiin rahaa ja ulkoisissa puitteissa varmaan näimme hieman näiden lahjarahojen vaikutuksista. Silti meille kokemus on kovin arvokas myös siltä kannalta, että jatkamme myös Senegal-toimintaa siellä Suomessa ja kontaktihenkilömme asuu Ahvenanmaalla.
Perhe saapui vilkuttamaan meille tienvarteen ja me jatkoimme matkaa taas yhtä kokemusta rikkaampina.
 
Arvioitu ajoaika M´bouriin oli puolitoista tuntia. Alkumatkasta oli todella ruuhkaa. Liikennekäyttäytyminen eroaa melkoisesti meidän kotipuolen käytänteistämme. Autokanta on pääosin melkoisia ropposia ja ohittamaan pyrittiin kaikista mahdollisista koloista.
Pääkaupungin suuntaan tuli koko matkan ajan runsaasti linja-autoja, joihin oli pakattu runsaasti tavaraa ja myös rekkaliikennettä oli runsaasti.
Vähän väliä täytyi kuljettajalle muistuttaa nopeusrajoituksesta. Näyttisiltä, että useampi kyydissä ollut hieman pelkäsi oman turvallisuutensa puolesta. Kiire loppui kuitenkin kuin seinään, kun saavuimme M´bourin kaupungissa Salyn alueelle, sillä sen paremmin kuljettaja kuin Sheijkään eivät tienneet, minne meidän tulisi matkata.
Jonkin ajan kuluttua hotellin henkiökuntaa ajettiin automme luokse ja saimme ohjauksen hotellille. GraziaMaria sijaitsi eteenpäin edellisen matkamme Neptune- hotellista kapeaa kujaa pitkin.
Astuimme sisään jykevästä portista. Aurinko porotti täysillä pilvettömältä taivaalta: oli hillitön hiki ja jano. Hotellin johtajatar ohjasi meitä istumaan pihalle katettuun tilaan. Saisimme hetken kuluttua tervetulojuoman.
Päällisin puolin paikka näytti todella siistiltä. Keskellä oli kahdeksikon muotoinen uima-allas ja ympärillä oli majoitushuoneita, keittiön, hallinnon ja baarin tiloja. Näytti siltä, että ainakaan tässä vaiheessa majapaikassa ei lisäksemme asuisi muita turisteja.
Lapset ja ryhmän naiset majoittuivat ensimmäiseen kerrokseen ja muut tiseen kerrokseen. Ryhmämme yli kaksimetrinen ulkomaalainan näki toisesta kerroksesta mukavasti viereisen meren aalloille, itse en sitä iloa kokenut. Tuuli kuitenkin puhalteli majapaikkamme patiolle virkistävästi.
Koitimme tutustua hieman myös ympäristöömme. Lounastimme nyt iltapäivällä eri porukoissa: osa ihan meren rannalla meren herkkujen parissa ja osa omalla hotellilla salaateista nauttien. Puolihoitoon kuuluva illallinen oli luvassa klo 19.
Täällä voi elää aika eristäytynyttä elämää. Niin moni eurooppalainen turisti varmaan tekeekin. Jos majapaikan ovesta uskaltautuu ulos muutaman kymmenen metrin päähän, voi käydä niin, että joku tulee puhuttelemaan. Useimmalla on tarkoituksena kaupanteko. Hotellin johtaja muistutti siitä, että jos myyjä sanoo hinnaksi 5000, niin 2000 enempää ei ainakaan kannata maksaa. Tämä viesti ei sitten millään meinaa mennä perille meidän porukassakaan. JokainenhatÄSSÄ eratun katkaravun annoksella, pääruuaksi saimme todella herkullisen kala-annoksen ja jälkiruuaksi nautimme profiterolleja. Hämmästelimme jälleen tämänkin keittiön korkeaaa tasoa ja sovimme jatkosta, että mielihyvin otamme vastaan jatkossakin kala-annoksia. Johtaja sanoi, että pystyvät takaamaan kala-annosten osalta paremmin niiden herkullisuuden kuin liha-annosten osalta. Meille tämä sopi oikein hyvin.
Tähän asti olin itse saanut nukuttua erinomaisesti. Nyt jouduin kesken yön vetämään hyttysverkon alas, sillä korvien vieressä alkoi puolen yön aikaan kuulua kummaa ininää.
KUUDES PÄIVÄ – TYÖEHTOSOPIMUKSEN MUKAINEN VAPAA PÄIVÄ
Tässä kohtaa tuntui siltä, että pitää olla pieni tauko. Tiistaiksi ei järjestetty mitään erityistä ohjelmaa.
Aamiaiselle voi saapua klo 8 alkaen, mutta viimeistään klo 9 mennessä kaikki olivat hyvissä ajoissa paikalla. En tiedä, oliko jollain pelko siitä, että muuten muu porukka söisi kaiken pöydässä olevan. Se piti paikkansa, että koko matkaseurueellamme on ollut erinomainen ruokahalua koko matkan ajan ja kaikki ovat todella kaikkiruokaisia.
Aamiaisen jälkeen pieni tutkimusretkikunta lähti kartoittamaan tarkemmin paikan sijaintia. Pian löysimme kaksi vuotta sitten käyttämämme hotellin. Käyttämämme huoneet 5 ja 7 olivat siellä nytkin vapaina ja paikka vaikutti varsin kuolleelta. Muistin myös kysyä, onko heillä mitään tietoa 14.9.2012 tuosta paikasta lähettämieni postikorttien kohtalosta. Yhdessä matkaseuralaiseni kanssa lähetimme 32 korttia, eivätkä ne ole vielä saapuneet perille sen paremmin Lontooseen, Liepaan kuin Tampereen seudullekaan. Sain kysymyksineni hyväntuulisen vastaanoton. He ohjasivat minua kysymään tarkempia yksityiskohtia Senegalin postilta.
Jatkoimme matkaa noin puolentoista kilometrin päähän lähialueen ainoalle supermarketille. Koitimme sieltä ostaa muutaman jalkapallon mukaamme kylään vietäväksi, mutta kaupan kassa sanoi, että ne ovat kyllä niin huonolaatuisia, että hän ei mielellään niitä myisi. Poikkeuksellisen rehellinen kassa.
Kaupan vieressä nautimme leipomon herkuista. Ranskalaisvaikutus on kovin vahvaa täällä kahvlakulttuurissakin.
Ostosten kanssa kävimme seisomaan tien laitaan odotellen taksia. Kovin pitkään siinä ei täytynyt seisoa, kun ensimmäinen kyydin tarjoaja huitoi meille tien toiselta puolelta. Kuljettajalla ei ollut mitään tietoa, minne meitä pitäisi lähteä kuljettamaan. Lupasimme opastaa. Auto oli parhaat päivänsä nähnyt ihan niin kuin me kyydissä olijatkin. Kuljettaja tuntui kuitenkin kovin sympaattiselta ja huumorintajuiselta. Siksi hänen kyytiään rohkenee suositella myös muille näillä kulmilla liikkuville: Vito taxi 00 221 b7740 654 96.
Hinnankin sai matkan päätteeksi päättää ihan itse. Tulemme varmasti vielä lähipäivinä turvautumaan hänen kuljetuksiinsa.
Vapaa päivä ilman ohjelmaa sujuu vauhdilla. Lounaalla poikkesimme samassa paikassa kuin eilenkin ja mukana oli tietysti koko ryhmä, nyt kuitenkin kahdessa eri pöydässä. Lomani takia kummassakin pöydässä ruokalasku maksettiin ihan heti ja itse.
Aamupäivän aikana saimme tiedon, että aluepresidentti Badara on huomenna varsin kiireinen. Meidän tulisi lähteä täältä majapaikastamme matkaan jo klo 7.30. sehän meiltä tietysti onnistuu. Odottelemme innolla tämän kiireisen miehen tapaamista.
Pian äsken kirjoitetun jälkeen tuli toinen viesti, jossa kerrottiin, että aiennettu aikataulu johtuu siitä, että Badara toivoo meidän tapaavamme mahdollisimman monta kyläläistä. Aamukymmeneltä väkeä saadaan paljon kasaan, mutta lounasaikaan ihmisillä on ihan muut kiireet.
Ennen iltapalaa nuoret hamusivat kookoksia hotellin portin vierestä. He saivat avuksi hotellin henkilökuntaa ja hetken kuluttua nuoret saivat maistella kookosmaitoa ja lusikoida lihaa pähkinän sisältä.
Huomista varten joudumme myös miettimään Senegalin toimintojemme jatkoa. Koko hankettahan ei pystytä vielä nyt kohteeseen toimitettavalla rahalla kustantaa. Koulullamme oli tarkoitus toteuttaa Taksvärkki 2014 heti lokakuun alussa, jotta sekin raha olisi saatu yhdistettyä mukaan rakennustyön käynnistämiseen, mutta se suunnitelma tyssäsi lautakunnan päätökseen, että lauantaityöpäiviä ei sovi tehdä.
Pian tämän käynnin jälkeen saamme suunnitelman rakennusaikataulusta. Sen jälkeen katsomme, miten toteutamme seuraavan tarkistus- ja koulun vihkimismatkan tänne Senegaliin. Tällä käynnillä olemme nähneet, että tänne on suunniteltavissa todella mielenkiintoinen, täysipainoinen vierailu. Pyrimme toimimaan siten, että Sambian yhteistoiminnan 10-vuotisjuhla ei nyt mene päällekkäin tämän hankkeen juhlien kanssa.
SEITSEMÄS PÄIVÄ – MATKAN KOHOKOHTA – DIAMNIADIO
Päivät ovat kuluneet joutuisaan. Nyt on edessä lähtö yhteistyökyläämme tapaamaan kyläläisiä ja sopimaan hankkeemme jatkosta.
Hotellin johtaja oli järjestänyt meille aamiaisen jo klo 7, jotta ehdimme matkaan Diom Badaran toiveen mukaan klo 7.30. Kyläläisten oli kuulemma helpompi osallistua tapaamiseen, jos olisimme paikalla jo aamupäivän aikana.
Aamiaisella oli tarjolla kahvia ja teetä, tuoremehua, creppiä erilaisilla täyteillä ja keksejä. Ihan hyvin senkin turvin pääsi matkaan.
Matkaan lähdimme ajoissa. Jossain vaiheessa ajaessamme vielä M´bourin alueella kyytiimme nousivat Mamaboun veli Shejk ja Famara Fall. Famara oli kuulemma tavallaan suvun kakkosmies. Asui Dakarissa, oli opiskellut taloustieteitä ja tällä hetkellä hoiti mm. kylän vesiasioita. Jokin sveitsiläinen taho oli mukana suunnittelemassa Diamniadion vesijärjestelmän kehittämistä.
Mamadou kertoi hänen olevan oikein sympaattisen kaverin ja hän kuulemma auttoi kovasti Mamadoutakin hänen koulunkäyntinsä alussa Dakarissa. Pukeutumiseltaan Famara oli huoliteltu ja käyttäytymiseltään hillitty.
Liikennettä riitti tien päällä. Aamuruuhkassa tapahtui taas meille aiemmilta päiviltä tuttu juttu. Poliisi vihelsi meidät sivuun liikenteestä ja taas alettiin tutkia kuljettajan papereita. Tällä kertaa kaikki kesti monta kertaa pitempään kuin aiemmin. Auto ajettiin suuren puun lehtien suojaan, jotta meillä ei olisi ollut niin paahtava olo autossa. Eri puolilla autoa pyöri pieniä lapsia yrittäen ilmein, sormin ja pyynnön saada meiltä heltiämään itselleen hieman pikku rahaa. Kyllä se isompikin raha olisi varmaan kelvannut. Välillä katsoimme poliisien suuntaan ja tällä kertaa siellä tunnuttiin huutavan oikein kovalla äänellä. Jonkin ajan päästä paikalle tuli oletettavasti jokin suurempi poliisipäällikkö, joka otti paperit ja siirtyi näkymättömiin tien toiselle puolelle. Aikaisemmilla kerroilla kyse oli ollut siitä, että meitä kuljettaneella autolla ei ollut jotain turistiviranomaisten hyväksymiä kuljetuspapereita.
Muu liikenne soljui ohitse ja me vain istuimme autossa. Odottaminen kesti 45 minuuttia.
Ajoajaksi Foundiagneen kerrottiin 90 minuuttia. Taajamien kohdalla oli paljon viime kertaa enemmän korkeita töyssyjä, jotka hidastivat mukavasti matkantekoa. Kerran pysähdyimme täydentämään juomavarastoja ja samalla Shejk kertoi minulle, että hänen on nälkä. Sen toki ymmärsin, sillä hän oli saanut aloittaa matkansa Dakarista aamulla klo 5.
Matka sujui ilman lisätarkistuksia. Liikenne oli mielenkiintoista ja kuljettajamme osasi aika hyvin varoa kaikkia uhkaavia kohtia liikenteessä. Autojen kuormat pursuilivat vähän joka suuntaan ja jos ei tietä ollut ylittämässä epäsovinnaisessa paikassa nainen pääkuormineen, niin sitten se oli vuohi, hevonen tai koira.
Kolhuitta saavuimme satamaan. Viime kertaan verrattuna paikan päällä oli meneillään suuria muutostöitä. Rannan satamaa vahvistetaan ja lähivuosina siihen olisi tarkoitus voida matkustaa suoraan Dakarista. Laivamatkan kestoksi on ilmoitettu 12 tuntia.
Rannan toisella puolella sijaitseva Foundiagnen kaupunki onkin ihan merkittävä paikallinen matkailukohde. Kumpaankin suuntaan näkyi avoimen näköistä hiekkarantaa. Nytkin satamassa oli monta veneellistä länsimaisia turisteja odottamassa pääsyä toiselle puolelle.
Viime matkalla matkasimme kylään oikein pikaveneellä. Sillä matkustaminen ei ollut erityisen miellyttävää. Nyt veneemme muistutti thaimaalaista pitkähäntävenettä sillä erolla, että moottori ei pitänyt kovin pahaa ääntä. Ei tämänkään mikään turistivene ollut. Istuminen ei ollut mikään nautinto, mutta 20 kilometrin matkammekaan ei kestäisi kuin tunnin.
Veden pinta oli aivan tyyni. Liikennettä suistoalueella ei juuri näkynyt. Pari samanlaista venettä soljui vastaan. Hiekkarantojen loputtua kummallakin rannalla oli tiheännäköistä mangrovemetsää.
Veneessä ei onnistunut paljon venyttelemään jalkojaan tai siirtämään itseään. Uhkana oli penkiltä putoaminen noin puolen metrin matka veneen pohjalle. Veneeseen tuli pienenä tasaisena virtana vettä kummaltakin laidalta ja aina varttitunnin välein veneen perästä joku lippoi vettä ulos laivasta.
Diamniadion moskeijan kupoli ja viereinen torni alkoivat näkyä jo aika kaukaa. Kylään päästäksemme saimme tehdä pienen kierroksen kylän edustalla olevan matalikon takia. Matalikkojen kohdalla olimme havaitsevinamme suuri kalaparvia. Tällä alueella oli myös useita katkarapujen pyydystykseen tarkoitettuja pyydysrakennelmia. Kyläläiset saavat suurimman osan tuloistaan katkaravuista.
Merimatka oli oikeastaan oikein rentouttava. Tunnelma oli odottavan utelias. Jo kaukaa näimme, että laiturin alueella oli liikettä. Eri puolilta rantaa näytti ihmisiä siirtyvän vauhdikkaasti kohti satamalaituria.
Veneen koskettaessa laituria koko laiturin ympäristö oli ihan täynnä väkeä. Laulua, tanssia ja ilonpitoa oli yllin kyllin. Kylän väki oli todella joukolla saapunut vastaanottamaan meitä suomalaisia. Tälläkin kertaa matkaseurueesta suurempi osa väestä oli oman kotikuntamme ulkopuolelta.
Avustajista ei ollut pulaa pyrkiessämme nousemaan veneestä laiturille. Onneksi meillä ei ollut kovin paljon kannettavaa mukanamme: muutama kassi kenkiä, jokunen karkkipussi ja paksu ruskea kirjekuori.
Vastaanotto oli todella liikuttava. Nämä ihmiset, isot ja pienet, katsoivat suoraan silmiin. Hymyilivät valkoiset hammasrivistöt loistaen ja osoittivat todella sydämellisesti, että olemme tervetulleita. Sinä katkeroitunut lukija tietysti ajattelet, että kyllä sitä Suomessakin osattaisiin hymyillä ja keimailla, jos joku olisi tyhjästä tuomassa rahaa törsättäväksi. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Kyse ei ole lyhyestä hetken mielijohteesta syntyneestä ajatuksesta tulla tänne ja tarjota mahdollisuutta osallistua auttamiseen. Ei meidän tarvitse käsitellä mitään syyllisyydentunnettamme siitä, että täällä ihmisillä on huonommin kuin meillä. Ainakin materiaalisesti. Tätä asiaa on väännetty kaksi vuotta. Tähän vääntöön on kutsuttu mukaan kaikkia ihmisiä, joita se vaan on saattanut kiinnostaa. Tekijöistä on aina pulaa.
Koulumme näkökulmasta toimivan yhteyden saaminen ranskankieliselle alueelle oli itsetarkoitus. Kun tämän lisäksi asiaan saatiin yhdistettyä kehitysyhteistyönäkökulma, se oli meidän kannaltamme tuplabonus.
Kylän kanssa käydyn vuorokeskustelun perusteella päädyttiin kokoamaan varoja yläkoulun rakentamiseen Diamniadion kylään. Nyt olemme matkalla toimittamassa peruspääoman koulun rakentamiseksi.
Vaikea kuvailla, miltä itsestä tuntui, kun asteli satamasta eteenpäin. Jokin lämmin tunne kulki sisällä, liikutuin. Tämänkin asian eteen on tehty paljon muuta kuin virkatyötä. Iso joukko ihania ihmisiä on uskonut siihen, että maailmassa voidaan auttaa ihan pienillä asioilla suurta joukkoa ihmisiä. Eivät tavalliset ihmiset maailmalla odota, että heille tuodaan eteen valmis maailma kaikkine palveluineen. Ihmiset ovat loppujen lopuksi kaikkialla ihan samanlaisia. Ihmiset haluavat päästä mukaan vaikuttamaan omaan elämäänsä ja usein sen jälkeen myös antamaan potkua toisten ihmisten eteenpäin pääsemiselle. Täytyy vain löytää kuhunkin tilanteeseen sopiva alkustartti, josta sitten ihmisten omin voimin tai yhteistyöllä jatkaen voidaan päästä eteenpäin.
Taivaltaessani eteenpäin lukuisten pienten lasten piirittämänä tunsin, että meillä rinta rinnan kulkien oli nyt hyvä suunta eteenpäin.
Aluksi kokoonnuimme ulkotilaan, jonne korkeiden pylväiden päälle oli nostettu erilaisia suojia, jotta erityisesti vieraat ja kunniavieraat saatiin suojaan pahimmalta auringonpaisteelta. Lämpöä oli varmaan nytkin hieman vajaa + 40 C –astetta, tuuli ei juuri puhaltanut ja hiki valui.
Asettauduimme istumaan muovituoleihin: oppilaat ja osa aikuisista eturiviin. Kuhina ympärillä oli kova. Badara pyrki kertoman tilaisuuden rakenteesta. se oli perinteinen: esittelyjä ja puheita sekä ihmisten tanssia ja elämöimistä.
Onhan näitä kansanjuhlia tullut nähtyä Afrikassa ja Aasiassakin, mutta en minä tällaiseen menoon ole ennen päässyt mukaan. Kuinka paljon väkeä oikeastaan oli edessämme ja takanamme: kolme sataa – viisi sataa, sitä tuskin tietää kukaan. Kylässä on periaatteessa noin 1500 asukasta, mutta kyllähän keskellä päivää jokusen pitäisi olla töissäkin, jos ei tätä päivää ollut sitten julistettu kaikelle kansalle vapaa päiväksi. Meidän lisäksemme tässä juhlassa juhlittiin Diom Badaran valintaa toiselle kaudelle pormestariksi ja yhdentoista alueen aluepresidentiksi.
Ensikertalaiset varmaan hämmästelivät edessään tapahtunutta näytelmää. Murrosikäistä vanhempien naisten tanssi oli rempseää ja kovaäänistä. Pakarat pyörivät kuin matkustajalla auton kyydissä mukulakivikadulla. Äänien kirjo oli moninainen, jossain vaiheessa voi jopa puhua äänivallin rikkovasta kirkumisesta. Jokainen ihmisjoukon keskellä tanssin syövereihin heittäytynyt laittoi itsensä täysillä peliin mukaan. Ja koko kylä kannusti. Toivottavasti itse emme näyttäneet ladon seinälle kuivumaan kootulta halkopinolta kevätauringon porotuksessa.
Pormestari Badara esitteli tilaisuuden tarkoituksen ja aina tauon kohdalla kansa soitti suosiotaan. Käytettävissä oli myös äänentoistolaitteet. Kylässä tuotetaan sähköä agregaatilla.
Myös kylän uskonnollinen johtaja El Hadji Boubacar Sarr esitti meille lämpimän tervehdyksensä. Samalla hän toi julki sen, että muistaa erityisen hyvin meidän käyntimme kaksi vuotta sitten hänen kodissaan yhdessä Badara Diomin ja kolmen muun seuralaisen kanssa. Sarr oli iloinen siitä, että ne puheet ja toiveet, joita kaksi vuotta sitten käynnillä olimme esittäneet, olisivat nyt jo toteutumassa. Herra oli ihan ilmiselvästi liikuttunut tästä tilaisuudesta.
Sitten tuli ryhmämme edustajalle varattu puheenvuoro. Aikaisemmilla kerroilla olemme oppineet, että kansanjoukoille tulee puhua hyvin rauhalliseen tahtiin ja asioita tulee toistaa. Näin ovat kautta aikain suuria massoja liikutelleet vaikuttajat toimineet.
Meillä oli esitettävänä kolme pointtia puheenvuorossamme:
1.Lapset havaitsivat vuoden 2012 käynnin jälkeen, että tässäkin maailmankolkassa on todellinen tarve auttaa pieniä lapsia.
2.Meidän kaikkien täytyy muistaa, että me länsimaisten kansojen ihmiset olemme omalla tavallamme vastuussa globaalin maailmamme kehityksestä ja varautumisesta tulevaisuuden haasteisiin
3.Lapsemme haluavat auttaa teitä käynnistämään kylänne yläkoulun rakentamisen sillä rahallisella tuella, jonka tänään tulemme kyläänne tässä kansalaiskokouksessa jättämään.
- tässä kohtaa tekstin kirjoittamista sermin toiselta puolelta kuului realistinen kuvaus Sääksjärveltä:” Siellä S-Marketin parkkipaikalla oli 3 poliisiautoa ja viitisenkymmentä nuorison edustajaa ja odottelivat sitä hervantalaista mamu-taustaista porukkaa saapuvaksi takaisin. Porukka oli piessyt siellä jotain yksinliikkuvia paikallisnuoria. Olivat somessa luvanneet tulla vielä uudestaan isommalla porukalla. Meininki kuin villissä lännessä.” – lainausmerkistä huolimatta ei ole aivan yksi yhteen –lainaus netissä olleesta kirjoituksesta.
Kommentti: Minusta täällä Senegalissa on nyt meneillään globaalin maailmamme kannalta rakentavampi vaihtoehto ihmisten välisen yhteistyön kehittämiseksi. Suomessa näköjään on paljon vielä tehtävää yhteiskuntaryhmien välisen toiminnan kehittämiseksi.
En mainitse tätä siksi, etteikö meillä siellä Vesilahdessa osattaisi hölmöillä: koulun korkealle katolle kokoontui jokin aika sitten ihan pieniä lapsia viettämään aikaansa, toisaalta muutama vuosi sitten meiltä lähteneitä ja mm. Pariisin katakombeissa kanssamme käyneitä roikkui keittiön katolla, pieniä lapsia oli hajottamassa koulun roskakoreja jne. Esimerkkejä riittää. Olisi sitä asioiden kuntoon laittamista omissa nurkissakin.
Me nyt kuitenkin jatkamme juhlaamme täällä Diamniadiossa.
Sitten kerroimme ja näytimme tällä matkalla lahjoitettavan rahasumman yläkoulun rakentamista varten: 12.600 euroa eli noin 8.250.000 cefaa. Huutomyrsky oli hurja, kun kansa iloitsi tästä uutisesta. 50 euron seteleinä se oli aikamoinen pino. Emme olisi halunneet kuljettaa rahoja mukanamme, mutta kun kerran millään pakin järjestelmällä rahoja ei saatu siirtymään, meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. Kiitos kaikille Lempäälän-Vesilahden Koulutustuki ry:n jäsenille, jotka ilman yhdistyksen valtuutusta yksityishenkilöinä olivat valmiita uhrautumaan tämän paikallisesta näkökulmasta merkittävän koulutuspoliittisen operaation toteuttamisessa.
Kylän naisten puolesta puhui Ramou Diouf. Erittäin selkeäsanainen ja reipasotteinen esiintyjä. Sen verran puheesta ainakin ymmärsi, että Ramou kehui ja onnitteli kyläläisiä onnekkaasta ratkaisusta, kun Badara valittiin jakokaudelle pormestariksi.
35-vuotias Badara Diom oli vaaleissa AFP:n ehdokkaana (Alliance fes Forces de Progrès).
 
Omalla vuorollamme välitimme terveiset Suomesta ja Vesilahdesta. Opetimme suurelle väkijoukolle tärkeän suomenkielen sanan ”moi”. Kansan kajauttaessa sanan useamman kerran, se kantautui varmasti pitkälle.
Saimme erittäin lämpimän vastaanoton. Kun lähdimme laskeutumaan alas korokkeelta meitä ei piirittänyt mikään ryysyläisten armeija vaan meistä aidosti kiinnostuneiden ihmisten joukko, erityisesti lapset. Useimmille ryhmästämme riitti seuraaja lähes jokaiseen sormeen ja nyt ensimmäistä kertaa kohteeseen saapuneille kävi kuten meille viime kerralla kylässä vierailleille. Kuvien ottaminen oli melkoisen hankalaa, kun kättä ei innokkaiden saattajien takia saanut mitenkään vapaaksi.
Valkoista ihoa kosketeltiin hämmästyneenä ja varsinkin jos käsivarressa sattui olemaan karvoja, se oli vasta suuri ihmetyksen aihe.
Ensinnä kokoonnuimme yhden rakennuksen suuremmassa huoneessa piiriin paikallisten vaikuttajien kanssa. Keskelle lattiaa tuotiin matto. Tässä tilassa meidän oli tarkoitus luovuttaa mukanamme tuomat rahat kyläyhteisölle.
Aluksi suoritimme rahojen tarkistuksen. Tähän asti rahat olivat olleet kolmen matkalaisen piilottamissa paikoissa ja he olivat varsin helpottuneita voidessaan päästä nyt eroon rahoista. Tarkistuksen jälkeen rahoja oli yhä se sama summa kuin pankista oli edellisellä viikolla nostettu: 12.600 euroa.
Oppilaskunnan hallituksen matkalla olevat jäsenet tulivat luovuttamaan rahat kyläpäällikölle.
Lisäksi kerroimme, että viime kesänä 5.7.2014 Mantereentiellä autoilijan kolhimana kuollut fiksu Söpö-kissa haudattiin ja jälkeenpäin pidetyssä muistotilaisuudessa oli mahdollisuus antaa varoja Bibliothèque Söpö`n perustamiseksi Diamniadion yläkoulun yhteyteen. Varoja on nyt kertynyt kuudetta sataa euroa ja jatkamme keräystä. Olemme nähneet täällä, miten kalliita varsinkin ranskankieliset Ranskassa julkaistut kirjat ovat ja monia niistä tarvitaan koulun käsikirjastossa. Söpö sai raikuvat suosionosoitukset, vaikka täällä ei ehkä kissoilla keskimäärin ole ihmisten arjessa ihan samanlaista merkitystä kuin meillä läntisessä Euroopassa voi olla.
Mukanamme oli vielä pieni muistoesine Suomesta: Suomen muotoinen lasilautanen, jonka halusimme luovuttaa ensimmäisenä koululle lahjoitettuna muistoesineenä. Pakkauksesta oli vielä kätevä osoittaa oma asuinpaikkamme Suomessa.
Teimme tämän jälkeen väkijoukon saattelemana Badara Diomin johdolla tutustumiskierroksen kylään. Näimme terveysaseman, jonka kunto oli kahdessa vuodessa huomattavasti petraantunut. Tilat olivat laajentuneet ja ne oli saneerattu. Terveyspuolen tiloja meille esitteli vakituinen miespuolinen terveydenhoitaja. Tekniseltä varustukseltaan Sambiaan verrattuna asema oli kuin eri maailmasta. Täällä valtion varoja sijoitettiin kansalaisten terveydestä huolehtimiseen.
Kierros jatkui suolaisen veden käsittelylaitteistoon tutustumiseen. Laitteet olivat sveitsiläisten valmistamia. Pääkoneen kanssa oli kuulemma ongelmia ja siihen yritetään nyt etsiä ratkaisua meneillään olevan vesiprojektin avulla.
Sivuutimme myös alakoulun, jossa tällä hetkellä ei ollut opetus käynnissä. Alakoulussa oli kaksi suurta luokkahuonetta samaan tyyliin kuin Isengessä. Itse rakennus oli kuitenkin hieman suurempi ja huolitellummin rakennettu kuin Isengessä.
Yläkoulua ei rakenneta alakoulun yhteyteen vaan se tulee noin kolmensadan metrin päähän moskeijan takaiselle alueelle. Badara kertoi, että kouluun on varmasti tulossa oppilaita myös lähialueen kylistä, joissa tätä koulutusmahdollisuutta ei ole olemassa.
Kierroksen aikana kävimme myös Mamadoun suvun talolla. Siellä meidät istutettiin taas talon edessä ja terassilla istuvan kansan ihmeteltäväksi ja vähitellen alkoi tehokas esittelyseremonia. Todennäköisesti tässä tilanteessa oli tarkoitus nimenomaan minulle näyttää kaikki kylässä asuvat vähänkin Mamadoulle sukua olevat henkilöt. Kaiken kruununa oli tietysti suvun isoäiti.
Kierroksen päätteeksi päädymme samaan rakennukseen, jossa oli matto lattialla. Nyt on vuorossa pormestari Badaran meille tarjoama lounas. Lounas on asetettu lattialle kolmeen suureen kannella suojattuun tarjoilukulhoon. Kulhoissa on annos ”les crevettes sautées avec les pommes frites” kastikkeen ja leivän kera. Täällä varmaankin tuo ranskalaisten perunoidn osuus on sitä eksklusiivia tarjottavaa, sillä tällä seudulla maa ei anna sen paremmin salaatteja kuin kasviksiakaan suolaisuutensa takia. Katkarapuja sitten kylässä on tarjolla runsaasti. Kaupungillahan ruoka-annoksissa saamme maksaa nimenomaan ravuista, hummerista ja muista meren erikoisuuksista.
Pesimme kätemme ennen aterialle ryhtymistä mielenkiintoisessa siistin näköisessä pesusysteemissä . Asettauduimme kontallemme lattialle paikallisten ihmisten perässä ja olimme valmiita aloittamaan lounaamme. Patongista oli helppo murtaa kapeita pitkänmuotoisia paloja, johon sitten voi kätevästi kerätä suuannoksen ruokaa. Todella herkullisen makuista ja tässä vaiheessa päivää klo 13.45 meillä alkoi myös jo olla nälkä sekä tarve saada elimistöömme jotain suolaista. Sulassa sovussa isäntiemme kanssa jatkoimme jonkin aikaa ruokailua. Vähitellen yksi jos toimen koki tulleensa ravituksi ja kävi jälleen pesemässä kätensä aterioinnin päättymisen merkiksi.
Kiittelimme isäntiämme ja oletettavasti ruuan valmistukseen osallistuneita paikalla pyörineitä naishenkilöitä. Muissa huoneissa ihmiset näyttivät nauttivat yhtä lailla pormestariksi valitun Badaran tarjoamaa juhlaruokaa.
Matkan varrella olimme jo ehtineet jakaa pussikaupalla mukanamme tuomia karkkeja Suomesta. Jako onnistui hieman paremmin kuin viime kerroilla Sambiassa, jolloin pienimmät meinasivat sulloutua isompien jalkoihin. Huono tapa viedä karkkeja tiedämme, mutta monien maiden asekaupat näiden köyhien maiden sissijärjestöille ovat meistä vielä arveluttavampi tapa pönkittää länsimaista työllisyyttä ja hyvinvointia.
Ruokailun jälkeen Shejkh ohjasi minut vielä kerran Mamadoun isoäidin luokse. Sinä kovassa kohinassa monilla oli jäänyt huomaamatta antaa pientä taloudellista apua isoäidille perheen asioiden hoitamiseen. Se tuli nyt korjattua, kun asia sanottiin riittävän selvästi. Tällaisissa matkoissa on kyllä monia rasittavia asioita, mitä pitäisi ottaa eri tilanteissa huomioon. Pakko myöntää, että se on aivan liikaa vaadittu.
Klo 15 maissa aloimme kokoontua takaisin laivalaiturille palataksemme majapaikkaamme M´bouriin. Satamassa oli nytkin saattamassa paljon väkeä ja monien suista kuului ”à la prochaine” – ensi kertaan. Osa väkijoukosta toisti joidenkin ihmisten nimiä , lauloivat ja kannustivat meitä.
Puolin ja toisin tunnelmat olivat kiitolliset. Kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Tilanteissa oli mukana vahvasti tunnetta ja lämpöä. Kyseessä ei todella ollut mikään yksipuolinen lahjojen luovutus. Kylä viesti vahvasta halustaan pyrkiä eteenpäin. He panostavat myös itse suunnitteilla oleviin asioihin, eivätkä odota valmista pöytää eteensä. He arvostavat paljon keskusteluyhteyttä ja vuorovaikutusta, jonka kautta asioita oppii katselemaan eri tavalla. Se on meillekin suuri , avartava asia näissä kehitysyhteistyöasioissa.
Edessä oli noin tunnin ajomatka takaisin Foundiougneen ja sieltä autolla hotelille. Matkalla riitti puhetta kokemuksistamme ja liikenteen hämmästelyä.
Hotelli päästyämme olo oli huojentunut. Olimme päässeet eroon rahoista turvallisesti, tämänkertainen tehtävä oli suoritettu erinomaisesti läpi. Nyt oli rentoutumisen aika.
Illalla nautimme hotellilla jälleen erinomaisen kolmen ruokalajin illallisen ja valmistauduimme nukkumaan hyvissä ajoin.
 
KAHDEKSAS MATKAPÄIVÄ – UUSI HAASTE – HELLE
Aamiainen oli päivittäin pyynnöstämme tarjolla klo 8-9. Useimmat meistä nukkuivat unien saattelemana yömme hyvin ja olimme valmiita nauttimaan aamiaisesta heti sen tarjoilun alettua.
 
Mamadoulta oli saanpunut monta viestiä koskien edellisen päivän vierailua: ”You rock my village today. Tack så mycket!” ”Beaucoup de gens m´ont appelé pour me féliciter . Tout le village est très content.” vain muutaman mainitakseni. Yhteydenottoja on siis Mamadoulle Ahvenenmaalle tullut useita ja niissä Mamadoutakin on onniteltu tästä suuresta aikaansaannoksesta, joka kylässä nyt sivistyksen saralla lähtee eteenpäin. Eikä Mamadoun roolia asiassa voi yhtään vähätellä. Lukemattomia kertoja hän on poikennut Vesilahdessa tapaamassa ihmisiä ja kertomassa asioista ja suunnitelmistamme. Kyläläiset arvostavat suuresti sitä, että Mamadoulla on täällä lihapatojenkin ääressä mielessään olosuhteet, joista hänen sukunsa on lähtenyt ja yrittää edesauttaa avun saamiseksi myös sinne. Eikä se Mamadounkaan elämä ole mitään ruusuilla tanssimista. Paikallinen suku suhtautui tummaan mieheen paikallisen naisen rinnalla melkoisen karsaasti. Näin olen ymmärtänyt. Jotkut olivat kertoneet Mamadoulle, että hänen kannattaisi koittaa opiskella, koska hän oli selvästi mm. Plastolla työskennellessään osoittanut kykyjään. Ensimmäisen opistovuoden jälkeen hän saikin merkittävän stipendin menestyksestään opinnoissaan. Hän oli matemaattisissa aineissa erityisen lahjakas, eikä tuosta ruotsinkielen opinnoissa etenemisessäkään suuria puutteita ole ollut. Kaikki muut kurssilla olevat ovat äidinkieleltään ruotsinkielisiä, eikä Mamadou heidänkään joukostaan todella ole heikoin. Kiitokseksi tästä sitten oppilaitoksen seinään olivat jotkut menneet suurella kirjoittamaan suurin piirtein näin: ”Häivy neekeri kotiisi!” Mamadou on oppilaitoksen ainoa tumma opiskelija. Ei mahda tuntua mukavalta. Minkä muun kuin kadehtimisen taidon me ihmiset saavat verenperintönä aiemmilta sukupolvilta? Koske me oikein opimme?
Tämän päivän aioimme ottaa kevyesti, koska eilinen päivä oli aikamoinen haaste. Se oli haaste niin pituutensa, sisältönsä kuin säänsä puolesta. Kaikilta osin selvisimme erinomaisesti. Minkäänlaisia vatsavaivoja ei tuon matkan takia kenellekään ei aiheutunut.
Ajattelimme poiketa lähiseudun ainoassa kunnollisessa, monipuolisessa kaupassa ja siinä vieressä jälleen herkuttelemassa tuoreilla pullilla ja leivoksilla. Sen pitemmälle emme olleet vielä ehtineet tällä matkalla kulkeutua ja koska tiesin, että senkin paikan jälkeen oli vielä kaupallista toimintaa, päätimme tutkia markkinat.
Ensinnä yllättävä havainto: alue oli sitten kahden vuoden takaisen käynnin huomattavasti pessyt kasvojaan ja siistiytynyt. Useampi uusi monipuolinen majoitusliike oli avannut ovensa ja siistejä ranskalaissyntyisten henkilöiden pitämiä puoteja oli vieri vieressä.
Jatkoimme matkaa kohti palmukujaa. Tiesin sen päässä sijainneen lukuisia myyntipisteitä ja ruokapaikkoja. Lounasaika lähestyi ja päätimme etsiytyä vilvoittavien tuulien ääreen meren rantaan.
Viehättävä paikka löytyi, mutta vilvoittavista tuulista ei ollut mitään tietoa. Lämpö oli aivan sietämätön. Tilasimme juomaa ja suolapalaksi useammille riitti lautasellinen ranskalaisia perunoita. Vain kahden tilaus sisälsi ”les crevettes sautées”.
Lähipöytään saapui hienostunut ikääntynyt ranskalaispari, jolle tuotiin pöytään oitis jäähdytetty kuohuviini ja alkupaloina erikoisen näköinen merisiilien sisään täytetty annos. Ajoittain vaimeana puhaltanut tuuli siirsi vahvan tupakan savun heidän pöydästään ympäröimään entisestään pahenemassa olevaa lämpöhalvaustamme. Päätimme aterioinnin melko ripeästi, maksoimme 19.700 cefan laskun ja siirryimme takaviistoon kulkemaan läpi ostosalueen.
Kulkeudumme rannankautta takaisin päin. Rannan kautta kulkenut reitti oikaisi huomattavasti ja saimme palata hieman taakse päin päästäksemme takaisin kaupalle. Matkalla olin itse nostellut useamman erän 200.000 cefan rahaeriä, sillä majoituspaikassamme ei tällä hetkellä maksuksi käynytkään luottokortti niin kuin alun perin oli ilmoitettu. Kauppa kuitenkin oli mennyt kiinni. Olin kokonaan unohtanut, että täällä monet toimipisteet pitivät siestan aikana paikat kiinni. Se oli täysin ymmärrettävää, eikä kukaan minua tästä muistamattomuudesta nuhdellut. Tilasimme puhelimella meille jo tutuksi tulleen 2.000 cefan taksin ja kahdessa erässä hän kuljetti meidän majapaikkaamme. Monta metriä emme olisi kyllä jaksaneet kulkea omin jaloin eteenpäin. Tämä oli varmasti tämän matkan kuumin päivän. Ainakin siltä meistä juuri nyt tuntui.
Onneksi huoneessa toimi ilmastointi ja puolen tunnin oleskelu sisätiloissa virkisti jälleen.
Neljän aikoihin poikkesimme jälleen parissa eri ryhmässä ostoksilla marketissa ja sitten ei muuta kuin odotella kahdeksaksi siirrettyä illallista.
Aina silloin matkan aikana on tullut otettua puheeksi myös ebola. Puhelimen kautta olemme seuranneet kirjoittelua asiasta kotimaan lehdissä ja siellä tuntuu asiassa olevan jo suuri pelkotila. Muutamille matkalaisillemmekin on heidän sukulaistensa puolesta kerrottu, että matkan jälkeen ei sitten tarvitse poiketa vieraisilla vähään aikaan.
Virallisissa kartoissa näkyy selkeästi, että Senegal ei kuulu ebola-alueeseen. Täällä ainoa havaittu tapaus lienee edelleen tarkasti karanteenissa Dakarin sairaalassa ja kyseinen potilas on naapurimaan Guinean kansalainen. Maahan saapuessamme meidän otsaamme ohjattiin jollain lampun kaltaisella vempaimella punaista sädettä. Siinä kai tarkistettiin, että meissä ei ollut kuumetta maahan saapuessamme. Nyt jossain lehdessä luki, että Madridissa ebolo-alueelta saapuvien lämpötila myös mitataan. Se ei oletettavasti koske meitä, koska kuten jo useamman kerran on todettu, virallisissa WHO:n listauksissa Senegal ei kuulu siihen alueeseen.
Tähän päivään mennessä ebolaan sanotaan kuolleen 4500 henkilöä. Melkein kaikki kuolleet ovat Länsi-Afrikasta. Euroopassa ja Yhdysvalloissa on kuollut yhteensä muutama ihminen. Virus leviää kehossa suhteellisen nopeasti. Tartunnan saamisen jälkeen oireet ilmenevät 2-21 päivän sisällä. Yleisimmin oireet ovat ilmenneet 8-10 päivässä. Tauti tarttuu ruumiinnesteiden välityksellä.
Kamala huuto asiasta on saatu aikaiseksi. Kansainvälinen yhteisö ei ole tämänkään asian hoitamiseksi ollut paljon sen aktiivisempi kuin Lähi-idän kriisin selvittämiseksi viimeisen 70 vuoden aikana.
Matkaa suunnitellessamme olemme toistuvasti olleet yhteydessä Suomen ulkoasiainministeriön viisumiosaston asiasta tietäviin virkahenkilöihin. Olemme saaneet mielestämme erinomaisen palvelun.Heidän viestinsäkin oli, että asioista tulee yrittää ottaa mahdollisimman tarkka selvyys. Erityisesti kun matkalla on mukana lapsia, turvallisuuden tulee olla ehdottomasti ykkösasia. Inhimilliselle ylireagoinnille ei kuitenkaan kannata antaa sijaa. Joskus on melkoisen vaikea säilyttää mielenmalttinsa, kun kaikki muut tuntuvat tietävän asioista paljon paremmin.
M´bourin majapaikkamme on ollut varsin tasokas. Varsinaisesti hotellilla on tähtiä kolme, mutta olosuhteet paikan päällä ovat erinomaiset. Huoneet erittäin siistejä, ravintola erinomainen ja palvelu todella ystävällistä. Olemme kokeneet olevamme turvassa koko ajan. Harvassa paikassa voi jättää tavaroitaan minne sattuu ja silti saada ne vielä itselleen takaisin.
Dakarin aikoina saimme ainakin joissakin huoneissa tottua myös torakoihin ja muihinkin mönkijöihin. Matkalaukkujen osalta saamme kotiin palatessa olla todella tarkkana. Ötökät ovat osanneet pakata todella hyvin itsensä matkatavaroihimme ja kenenkään ei kannata antaa niille mahdollisuutta asettua taloksi omaan kotiin. Ne leviävät todella nopeasti ja kodin käsittelyyn tuhoaineilla saa varata helposti 1.000 euroa. Yö pakkasessa riittää (yli – 20C tai sitten muutama tunti +80 C asteen saunassa.)
 
SAFARILLA AFRIKASSA
Kun joku kertoo olevansa menossa Afrikkaan, oletamme hänen aina myös osallistuvan safarille. Miksei näin olisi myös meidän matkallamme?
Lauantaille 18. Päivälle lokakuuta varasimme monen mutkan kautta taksin hotellillemme aamuksi klo 8. Vaihtoehtoina oli lähteä safarille joko varhain aamulla tai sitten myöhemmin iltapäivällä. Eihän tuo kello 8 nyt mitään aikaista ollut. Sambiassa meidät herätettiin teltoilla klo 5.30 ja heti kuuden maissa kivuttiin autoihin ja lähdettiin kierrokselle. Silloin olisi suurempi todennäköisyys nähdä jonkin verran eläimiä aamutoimissaan.
Hotellimme jousti tänäkin aamuna ja järjesti meille aamiaista ennen lähtöämme. Aikamoinen yllätys oli, että Mamadoun veli Shejkh oli jälleen saapunut tänne M´bouriin meidän retkeämme varten. Hän ei valitettavasti voisi meitä kovin paljon auttaa, mutta ehkä hän ja perheensä kokivat niin, että hänen kauttaan tulisi voida tarjota meille kaikki mahdollinen apu tällä ainutlaatuisen tärkeällä matkalla.
Alkumatkasta auto tankattiin tälläkin kertaa 20.000 cefan ennakkomaksulla. Täällä ei polttoaine ole kovin paljon edullisempaa kuin Suomessa ja joku ryhmämme matemaatikko laskikin, että 3.000 euroa Suomessa ansaitsevalle vastaavaan palkkatasoon suhteutetulla polttoaineen hinnalla maksaisi 30 euroa litra. Olisi varmaan kylätie siellä Suomessakin vielä nykyistäkin hiljaisempi.
Suuntasimme Dakarin suuntaan Bandian luonnonpuistoon. Liikenne tiellä oli heti lauantaiaamusta runsas. Kuljettaja sai olla kovin tarkkana sillä liikenteeseen pyrkijöitä riitti tienreunoilla. Kun liikenteen sekaan päästiin, silloin suurin osa notkui ihan kiinni toisen puskurissa. Kyseessä oli päätie, mutta senkin varrella oli varsin taajassa korkeita töyssyjä, joilla yritettiin rauhoitella pahimpia kaahareita. Yhden kerran oli lähellä tilanne, jossa vastaantulevan tiellä vaarallisesti ohittavan rekan takia olimme saada peräämme yhden kuhmuraisen peugeotillisen paikallisia nuoria miehiä. Tekninen asiantuntijaosastomme totesi, että vain yksi pyörä jarrutti ja piti kamalaa ääntä. Jarrutuksen jälkeen auto jäikin tienposkeen. Selvisimme tästä uhkasta ehjin nahoin.
Edellisellä kerralla puistossa käydessämme matkasimme myös matkan hotellilta avosafariautolla. Silloin kyyti ei kyllä ollut erityisen miellyttävää, sillä avohytissä istuminen kovassa vauhdissa ei tuntunut kovin mukavalta.
Nyt olimme aikeissa mennä myös safarille autolla, jolla olimme tottuneet muutkin retkemme tehdä. Valintani aiheutti hieman räpinää, mutta kun auton ovea pidettiin suurimman osan matkasta auki, mahdollistui ainakin valokuvien ottaminen.
Baobab-puita näimme runsaasti. Nuo Senegalin symbolit, mammuttipuut voivat yltää jopa 1500 vuoden ikään ja niitä näytetään käytettävän moneen tarkoitukseen. Joku matkalaisista oli jo aiemmin ostanut makeisia, jotka oli tehty baobab-puusta, nyt safarilla näimme serer-heimon ihmisten hautapaikan, joka oli suuren baobab-puun sisällä.
Senegalista ei löydy juurikaan niitä villieläimiä, joita olemme tottuneet näkemään Sambian, Kenian, Botswanan, Zimbabwen ja Tansanian safareilla. Toki näimme nyt ainakin kolmea eri antilooppilajia, sarvikuonon, kirahveja, apinoita, villisikoja, suuren joukon krokotiilejä, hyeenan, seeproja, mutta suurin osa lienee saapunut paikan päälle kaupallisella kuljetuksella.
Mitään riemunkiljahduksia tämä safari ei saanut aikaiseksi, mutta ei se nyt aivan huonokaan ollut. Alue, jolla eläimet vaeltelivat luonnonpuiston alueella oli noin 3500 hehtaaria.
Tämä riittikin yhden päivän ohjelmaksi. Meitä on hellinyt koko ajan melko hurja sää: varjossa lämpötilaksi ilmoitetaan + 35 astetta. mutta koitapa siinä helteessä kulkea M´bourin pieniä kujia ja tutustua paikallisten tuotteisiin. Ei onnistu. Meren rannalla käy sentään vilvoittava tuuli ja majapaikan uima-allasalueelta löytyy aina joku suojainen kulma, jossa pääsee suojaan kovimmalta paahteelta. Emme kuitenkaan valita, sillä tiedämme, mikä kotimaassa odottaa. Nytkin näytetään kerrottavan, että itäiseen Suomeen odotetaan jopa 10 senttiä lunta.
Päivän lounas meren rannan lähistöllä hyväksi havaitsemassamme Treizeguy –ravintolassa on nautittu ja nyt vain odottelimme iltaa ja maittavaa kala-ateriaa hotellin uima-altaalla.
Opintomatkalla kun olemme löysimme jälleen yhden uuden mielenkiintoisen kohteen, jonka koitamme sijoittaa ohjelmaamme ennen lentokentälle lähtöä. Pitkäaikainen presidenttimme Urho Kekkonen tunsi varmaan jotain hengenheimolaisuutta Senegalin presidenttiä kohtaan, sillä presidentti Senghor vieraili Suomessa valtiovierailulla kaksi kertaa. Presidentti Senghorin synnyinpaikka on tässä melko lähellä: Joalin kaupunki ja siihen sillalla yhdistyvä Fadiouth näyttävä mielenkiintoiselta yhdistelmältä ja oletettavasti koitamme toteuttaa käynnin sinne. Houkuttimina on ainakin kaksi asiaa: seudun sanotaan olevan poikkeuksellisen kaunista. Sitä verrataan jopa näkemäämme Goréen saareen ja eri uskontokuntien rauhanomaisen rinnakkaiselon osalta paikka saattaisi olla todella merkittävä kokemus. Intiassa törmäsin tekstiin:” God is a too big Thing to fit in One Religion”. Ja pääsääntöisestihän me ihmiset olemme tästä asiasta ihan eri mieltä, koska se mikä meitä itseämme miellyttää, sehän on aina oikein.
 
JOYEUX ANNIVERSAIRE KAROLINA
 
Alamme valmistautua vähitellen henkisesti paluuseen kotiin. Säästä näemme iltalehtien uutisista kaikenlaisia viestejä. Ero lämpötiloissa tulee joka tapauksessa olemaan merkittävä. Emmekä sitä mitenkään pahan pidä, sillä nytkin sunnuntaina 19.10.2014 klo 22.35 Senegalin aikaa tätä kirjoittaessani asuntoni edustalla saan pyyhkiä hikeä otsalta puolen minuutin välein ja samalla hätyyttää näytön edestä kaikenlaisia siivekkäitä. Huoneen ilmastoidussa tilassa taas kirjoittaminen taas ei oikein onnistu pöytätilan puuttumisen takia.
 
Sunnuntai kului leppoisasti altaalla, lounaalla hyvin ruuhkaisessa lähiseudun ravintolassa ja tavaroita pakatessa. Matkan loppuosassa on hieman löysää ihan sitä varten, että näitä koettuja asioita voisi yhdessä sulatella. Lisäksi jokaisen pitäisi olla keskiviikkoaamuksi riittävän levännyt, että ei tarvitse jäädä kotiin luimistelemaan. Työt koulussa alkavat täydellä teholla.
 
Eräs matkalaisemme oli tehnyt hotellin henkilökunnalle selväksi, että hän ikääntyy juuri oleskelumme aikana GraziaMaria –hotellissa. Niinpä hotellin johtajatar oli tehnyt valmisteluja illan suhteen. Herkullisen pääruuan jälkeen valot ulkona sijaitsevasta ruokailutilasta sammuivat. Sitä emme sinänsä yhtään ihmetelleet, sillä sähkökatkoihin täällä oli saanut tottua. Nyt pimeyden keskeltä alkoi kuitenkin kuulua laulua ”Joyeux anniversaire, joyeux anniversaire, joyeux anniversaire Karolina …” ja ymmärsimme, mistä oli kyse.
Keittiössä oli leivottu komea kakku Karolinan kunniaksi. Kukaanhan teistä ei tunnista kenen syntymäpäivää me oikein juhlimme, sillä tälläkin ihmisellä oli huoltajat järjestäneet sellaisen tilanteen, että passissa ei ole ensimmäisenä se nimi, jota puhuttelunimenä käytetään. Hotellin johtajatar oli tarkistanut nimen passista ja nyt siis juhlimme Karolinaa. Hieno ja ikimuistoinen hetki ja johtajatarta ilahdutti erityisesti se, että juhlakalumme tuli pyytämään meitä erikseen varta vasten kiittämään johtajatarta tästä upeasta muistamisesta. siitä johtajatar yltyikin kehumaan mukanamme olevia nuoria todella ihaniksi, vilpittömiksi ja avoimiksi. Hänellä on paljon kokemusta ranskalaisista nuorista ja he ovat hänestä niin turhan arrogantteja.
 
Lentolippujen vahvistuksesta meillä ei ole vielä kuulunut mitään, mutta oletamme lähtevämme maanantaina Dakarista Iberian lennolla klo 22.15 Madridiin ja sieltä sitten maanantaiaamuna klo 10.15 Finnairin lennolla Helsinkiin. Laskeutumisajan Vantaalle pitäisi olla klo 15.30.
 
Meille jää siis maanantaipäivälle hyvin aikaa ja päätimme käyttää sen yhteen uuteen asiaan tutustumiseen: Joalin kaupunkiin.
 
Joalin alueen väkiluku on tällä vuosituhannella kasvanut voimakkaasti. Samaa hotellin johtajamme kertoi M´bourin alueesta. Köyhältä maaseudulta siirtyy väkeä alueella, jolla on monenlaista toimintaa. Toisaalta Dakarin seudulta väkeä siirtyy sen kalleuden takia niin Joalin kuin M´bourinkin alueelle. Joalin alueesta tekee mielenkiintoisen sekin, että sen väestö on pääosin serer-heimoon lukeutuvaa ja muslimienemmistöisessä maassa Joalin alueella väestöstä kuitenkin 90 % on kristittyjä.
 
Meidän kannaltamme toinen tärkeä asia, miksi halusimme poiketa tutustumaan tähän alueeseen on se, että maan ensimmäinen presidentti Leopld Sedar Senghor on kotoisin Joalista. Hänen syntymäpaikallaan voisi vieraillakin. Sitä kutsutaan paikallisella kielellä nimellä Mbind Diogoye, joka suomennettuna tarkoittaa ”leijonan kartanoa”. Se kai viittaa siihe n voimaan, jota ihmiset katsoivat tässä maansa ensimmäisessä presidentissä olleen.
Senghor toimi maansa presidenttinä 1960-1980 ja hän ehti presidentti kaudellaan vierailla kaksi kertaa Suomessa Urho Kekkosen vieraana. Kekkonen totesi puheessaan Senghorille keskikesällä 1973 mm. seuraavaa: ”
”Minä puolestani palaan mielessäni usein käyntiini Senegalissa. Sen ystävälliset, vieraanvaraiset asukkaat ja lämpöinen meri-ilmasto tekivät käynnistäni unohtumattoman lomamatkan. Samalla sain tilaisuuden tutustua Afrikan maan oloihin ja elämään, mikä opetti minut paremmin ymmärtämään mustan maanosan tarpeita ja pyrkimyksiä.
Teidän Ylhäisyytenne. Tänään alkanut virallinen vierailunne Suomeen on merkittävä tapahtuma. Se on omiaan vahvistamaan ja edelleen kehittämään niitä hyviä suhteita ja kiinteitä siteitä, jotka aina ovat yhdistäneet maitamme. Suomi ja Senegal ovat molemmat pieniä puolueettomia valtioita. Jo aikoinaan Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvostossa samanaikaisesti toimiessamme saatoimme havaita, että suhtautumisemme suuriin kansainvälisiin ongelmiin on samankaltaista. Sen perustana on löytää rauhanomainen neuvotteluratkaisu, välttää väkivaltaa sen kaikissa muodoissa ja palvella rauhan asiaa. Voimakeinoin ei voida saada aikaan kestäviä ratkaisuja kansainvälisissä kiistakysymyksissä, siitä olemme aina olleet yhtä mieltä.”
Mikä sitten lie syy siihen, että ranskankielisestä läntisestä Afrikasta ei missään vaiheessa seuloutunut pitempiaikaisia kehitysyhteistyökumppaneita meille suomalaisille. Vaikka emme ihan valtionpäämiehen vastaanottoa Senegaliin tullessamme saaneetkaan, voimme silti yhtyä presidentti Kekkosen kuvaukseen maasta.
 
Senghorista tuli myös ensimmäinen Ranskan akatemian afrikkalaistaustainen jäsen.
 
Tutustuimme Joalin kaupunkiin kahdene englanninkielisen oppaan opastuksella. Toinen oli erityisen kiinnostunut voimailulajaisesta ja esitteli meille lehtileikeitä, joissa joku hänen sukulaisistaan oli esillä. Opaskierrokset olivat kovin mielenkiintoiset. Ylitimme ensinnä noin 400 metrn sillan mannermaalta saarelle. Kiertelimme pääsaarta ja tutustuimme mm. saaren kristittyjen kirkkoon. Kierteleimme viehättäviä pikku kujia ja kulkeuduimme sitten toista lyhyempää siltää pitkin hautausmaasaarelle. Sieltä löytyi viimeinen leposija alueen muslimeille ja kristityille.
 
Helle oli jälleen hieman tuskallinen. Kierroksen aikana laskuvesi oli madaltanut joen pintaa ja lukuisia koiria ja sikoja oli lähtenyt vilvoittelemaan matalampiin vesiin.
 
Näilläkin ajomatkoilla meidät ajettiin muutaman kerran tiensivuun ja poliisi tutki papereita. Tänään kukaan poliiseista ei ryhtynyt jatkotoimenpiteisiin kirjallisten töiden muodossa kanssamme. Liikenne oli kumpaankin suuntaan hyvin vilkasta.
 
Tällä matkalla emme valitettavasti ehtineet käydä tutustumassa paikalliseen musiikkiin. Siinä vaikuttaa maan oma vahva runoudenkin perinne ja musiikin voimastahan saimme viime kesänä jo mahtavia kokemuksia maan tunnetuimman tämänhetkisen muusikon vieraillessa konsertoimassa Tampereen Pakkahuoneella.
 
Hotellille palattuamme nautimme vielä lounaan ja aloimme pakata. Saimme nauttia hotellinuoneistamme hieman ylipitkään iltapäivällä, sillä kuljetuksemme kentälle lähtee vasta klo 17. Mamadoun veli saapuu jälleen "saattamaan" meitä kentälle ja se on ainakin siinä mielessä hyvä asia, että meille jäi yksi kassa pienten lasten kenkiä huoneeseen. Tulomatkalla kenkäkassit jotenkin kulkeutuivat lasten kannettavista minun hoitooni enkä koe lainkaansyyllisyyttä siitä, että niitä on vielä minun huoneessani. Niille löytyy aivan varmasti tarpeellista käyttöä Mamadoun kodin ympäristön taloissa, jotka näyttävät kuhisen pikkuisia lapsia.
 
Paluumatkalla päivän valossa lentokentälle meille selvisi monia uusia asioita. Dakariin ollaan rakentamassa uutta ajanmukaiste lentokenttää ja se tulee sijaitsemaan vielä kätevämmin meidän tarvitsemallamma kulkureitillä M´bourin suuntaan. Kuljettajamme kertoi, että kahessa vuodessa tulisi olla valmista.
 
Jouduttaaksemme matkaa ajoimme jälleen kahteen otteeseen maksullista péage-tietä lähestyessämme Dakaria. Siitä ei kovin suurtaa apua ollut, sillä péagelta poistuessamme jäimme jumiin ruuhkaan, joka näytti aivan toivomattomalta. Emme muistaneet erästä tilannetta Dakarin päivinämme, jolloin saimme seisoa kovassa helteessä ja odottaa muun liikenteen mukana, että tasavallan presidentti olisi kulkenut ohi. Presidentti oli jälleen liikenteessä perjantain ruuhkassa ja autojen ja aasien pyörittämä kuljetusruljanssi seisoi. Kuin maan alta eri puolilla autojen ympärille löytyi kaikenlaisten terveellisten tuotteiden kauppaajia: pähkinöitä, keksejä, ikkunanpesemisliinoja jne.
 
Onneksi meillä ei ollut mitään erityistä kiirettä. Kentälle saapuessamme en edelliskerrasta muistanut, miten hyvä huoli matkalaisesta kentällä pidetään. Ensimmäiseksi matkustusasiakirja katsottiin ulko-ovella. Siinä tiemme erkanivat Mamadoun veljen kanssa hieman yllättäin. Seuraavaksi paperimme katsottiin ennen kuin pyrimme siirtymään Iberian tiskille suorittamaan koneeseen kirjautumista. Kolmannen kerran paperit tutkittiin kymmenen metrin päässä lentolippujen tulostuksen yhteydessä ja sitten taas kymmenen metrin päässä sen jälkeen, kun olimme saaneet kaikkien lentojen koneeseennousukortit käsiimme. Tämän jälkeen täytimme maastapoistumiskortit ryhmätyönä, sillä kysymysten joukossa oli paljon arkielämällemme vierairta tiedusteluja.
 
Sen jälkeen siirryimme maastapoistumistarkitukseen, jossa passimme leimattiin, meidät kuvattiin ja kahdesta sormestamme otettiin jälleen tunniste sekä lopuksi leima passiin. Joku tarkastajista tutki täyttämämme maastapoistumískortit oikein tarkasti ja halusi lisätietoja.
 
Seuraavaksi näytimme papereita käsimatkatavaroiden läpivalaisijalle. Paperit kiinnostavatkin enemmän kuin laukkujemme sisältö. Omassa laukussani kulkivat niin tietokone kuin käsidesipullot ilman mitään kommenttia kansainväliselle puolelle.
 
Verovapaiden myymälien tarjonta ja erityisesti paikallisten tuotteiden edullinen hinta kentällä hämmästyttivät.
 
Tarkistukset eivät kuitenkaan olleet vielä ohi. Ihan yleinen tapa on katsoa passia ja matkalippua boardauksen alkaessa portilla. Siirtyessämme ulos saimme hämmästyksemme kaivaa kaikki paperit esille taas lentokenttäbussin edessä. Lisäksi vielä ennen koneeseen pääsyä viehättävät kenttävirkailijat laittoivat meidät jonoon kiltisti kuin kansakoulun alaluokilla. Kilttejä kun olimme onnistui myös koneeseen siirtyminen. Minusta on varsin merkittävä saavutus, että yhdellekään matkalaiselle ei sattunut minkäänlaista ongelmaa matka-asiakirjojen kanssa. Erityisesti oppilaiden osalta on kyse suuresta saavutuksesta, sillä ainakin GraziaMaria - hotellissa henkilökohtaiset tavarat olivat aika usein näytteillä eri puolella hotellialuetta.
 
Kyseessä ovat historialliset hetket. Aikanaan opettajan uran alussa 1983 aloimme oman luokkansi kanssa suunnitella pikku retkiä: lento- ja laiva- ja bussimatka Viipuriin, yörämatkaa Ahvenanmaalle, taisimme lentää myös Ouluun jollekin makeistehtaalle ja ysiluokalla sitten teimme leirikoulun Kreikkaan. Aika vauhdikkaita aikoja ne tuntuivat tuolloinkin koulussa olleen. Kyseessä oli 8 c - luokka. Luokan oppilaista muistan ainakin sukunimiltä vielä oppilaat Harmaala, Kivinen, Kuisma, Hilavuo, Lietsamo, Suomela, Murto, Kalliomäki jne. Nyt sitten ollaan uran loppuvaiheessa ja periaatteessa viimeinen suunnitteluun perustuva opintomatka on päättymäisillään.
 
Toivottavasti jollekin nuorelle ja aikuiseksi kasvavalle ihmiselle on maailmankuvan rakentamiseksi löytynyt monipuolisia aineksia. Ei tätä maailmaa ole kovin helppo hahmottaa edes omassa lähipiirissä saati sitten kauempana.

Kiitos kuluneista vuosikymmennistä!
 
Suosittelemme erityisesti tämän matkamme majapaikkaa:
Hotel Graziamaria
+ 221 33 957 0869
 
Pystymme myös neuvomaan matkustusvaihtoehtojen valinnassa. Yksityishenkilöinä tulemme varmasti tähänkin kohteeseen palaamaan. Niin turvalliseksi, herkullista ruokaa ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä tarjoavaksi maaksi me olemme voineet sen käynnillämme vahvistaa. Ja onhan meillä siellä kohde, jonka kehittämisessä olemme paikallisten kanssa mukana.