Tunnelmia kylältä

Sambiaan olemme tehneet monia matkoja ja kanssamme paikkaan on tutustunut ihmisiä monista maista. Tässä joitain kuvia kylästä ja kyläläisistä sekä matkakertomus vuoden 2012 matkasta:

 

EI KENENKÄÄN TAAKKA – MEIDÄN AFRIKKAMME

NOBODY´S BURDEN – OUR AFRICA

Lähtötunnelmissa

24.2. helmikuuta on meidän koulullemme monenlainen merkitys. Vuonna 1992 olimme samana päivänä matkaamassa omalla risteilyaluksella kohti Tallinnaa. Meitä oli laivassa yli 300. Esittelimme silloin kaikille asiasta kiinnostuneille Vesilahden yläasteelle marraskuussa 1991 valitut uudet opettajat. Nyt vuonna 2012 samana päivänä olemme aloittamassa matkaa kohti Sambiaa. Nyt meitä on lähes 30. Matkalla kohti kylää, jonka kanssa aloitimme yhteistyön vuonna 2005, ja jossa vierailimme ensimmäistä kertaa vuonna 2007. Siitä on aikaa vain viisi vuotta.

Nyt edessä on juhla. Yhteistyön ja tekemisen aika Isengen seudun ihmisten kanssa on ollut hyvin vaihtelevaa. Lähtiessämme mukaan tähän projektiin tiesimme kaikki, että se liittyy teemaan aktiivinen kansalaisuus. Sehän tarkoittaa ilman muuta sitä, että asiasta tulee pyrkiä viestimään ja informoimaan mahdollisimman avoimesti. Koska oppilaat olivat aloitteellisia alkuvaiheessa, tuli pitää huoli siitä, että oppilailla on mahdollisuus ottaa matkan varrelle tuleviin asioihin kantaa. En todellakaan etukäteen osannut kuvitella, mitä kaikkea matkan varrella voikaan tulla eteen. Koulumme esittelytekstissä netissä on vuosia ollut maininta, että koululla on tiiviit yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan. Tässäkin asiassa se on tullut esiin siten, että Afrikka-hankkeemme toteutukseen on tullut mukaan paljon koulun ulkopuolisia ihmisiä. Ilman heitä emme todellakaan olisi tällä hetkellä matkaamassa Afrikkaan juhlimaan monien eri tilojen vihkiäisjuhlia.

Tämä on osoitus siitä, että aktiivinen kansalaisuus – teema on osaltamme toteutunut yli kaikkien odotusten ja ennakkosuunnitelmien. Ilman suurempaan mainostamista ja metelin pitämistä olemme saaneet todennäköisesti aikaiseksi hyvin paljon. Ja näinä Kreikan tukipakettien aikoina voi olla iloinen siitä, että se mitä on aikaansaatu ei todellakaan perustu yhteiskunnan panostukseen vaan yksityisten ihmisten aktiivisuuteen.

Our project in Africa began in 2005. Our students visited Zambia for the first time in 2007. Our knowledge about Africa was based mostly in books and some films. Actually we didn´t know anything about the continent that we were going to help.

We have heard about the white man´s burden. Finland itself was part of Russia when other European countries divided Africa into their colonies. Although we were not destroying Africa´s culture in the 19th century, we find it reasonable to help it now.

We have worked together with people living nearby Isenge village from year 2005. We visited the village first time in 2007. Co-operation has not been very simple. These years  have been very interesting and I believe that every student from our school has some memory about this co-operation. 

Viimeinen koulupäivä ennen matkalle lähtöä oli tavanomainen. Kiireinen. Moni asia oli vielä työn alla. Onneksi emme löytäneet aamutunnilla erään koulusta poissaolleen opettajan kokeita, ja kokeesta vapautuneet oppilaat ehtivät auttaa monessa asiassa aamun kahden ensimmäisen tunnin aikana. Siitä heille vielä näin jälkikäteenkin lämpimät kiitokset.

Oppilaat saivat valmisteltua matkalle lähteville jätesäkit, joihin voi ennen Helsinkiin saapumista laittaa talvitamineet. Leirinnuotiolaulujen sanat saatiin nidottua ja oppilaiden toimittama lahja Sambian terveysministeriöön sai kauniin pakkauksen. Ronjan ja Annikan avulla saimme valmiiksi KLM:n lennolle lähtevien lähtöselvitykset ja monta muuta asiaa.

Ei kai mitään noista asioista tarvitsisi tehdä, mutta meillä on ollut aina tapana koittaa saada matkasta viimeistelty alkumetreistä alkaen.

Ihmisten yhteydenotot ennen matkaa ovat olleet varsin vähäisiä. Muutamissa tapaamisissa on tullut sellainen tunne, että ihmiset todella odottavat tätä 11 päivän reissuamista. Matkan varrelle sattuu niin kovin monia erilaisia asioita.

Frankfurtin kentältä tuli tieto, että lakko ei tule haittaamaan yhden juhliimme matkaavan ryhmän matkan tekoa. Yksi porukasta jättäytyy kuitenkin kotimaisemiin taudin takia.

Addis Abeban kautta Lusakaan matkaava ryhmä jännittää matkalaukkujensa tilannetta vielä Helsinkiin asti, mutta checkmytrip.comin mukaan lennot kuitenkin operoivat normaalisti.

Monen pienen yksityiskohdan pitää vielä loksahtaa paikalleen, että kaikki odotuksemme toteutuvat. Jotkut miettivät, ettei tällaiselle matkalle voi turvallisuuden takia lähteä. Paljon on toki kiinni matkalaisista itsestään. Jos hölmöilee, niin aina voi koota itselleen vaikeuksia. Muutaman vuosikymmenen kokemuksella matkailu on kuitenkin huomattavasti vaarallisempaa ihan näillä Suomen lähinurkilla.

Muutamien oppilaiden tervehdyksistä jäi koululla lämmin mieli. Tuntuivat ihan oikeasti tarkoittavan sitä mitä sanoivat. ”Hyvää matkaa!”

Viime vuoden talviloma kului neljän oppilaan kanssa Sambiassa. Nyt meitä on vähän enemmän. Tuntuu hyvältä, että ihmisiä kiinnostaa tämä asia. Uskon, että saamme nähdä, miten pienistä puroista saadaan syntymään suuria yhteiskunnallisia muutoksia afrikkalaisessa kylässä.

Perjantai 24.2.2012 - kihelmöivä ja iloinen lähtötunnelma

Lomapäivä. Onneksi olin jättänyt tämän aamun lomaksi, sillä pakkaaminen oli vielä melkein kokonaan tekemättä. Reilu tunti ennen lähtöä isä kertoi sairauteensa liittyvästä ongelmasta. Soitin asioita hoitavalle kotisairaanhoitajalle ja hän sattui olemaan juuri sillä hetkellä autossa parin kilometrin päässä kotoani. Muutaman minuutin päästä hän oli jo luonamme ja varmisti sen, että murhe on hoidossa.

Bussi tuli hieman etuajassa. Se oli aika ihmeellistä, sillä matkan varrella ihmisillä oli todella runsaasti matkatavaraa. Kaikki matkalaukut olivat jatkossakin ajoissa tienvarressa ja saavuimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaan kentälle. Onnistuimme hoitamaan lentokoneen lähtöselvityksen jo kotoa käsin, joten kentällä voimme suoraan mennä jättämään laukut kuljetukseen. Niiden on tarkoitus tulla perille asti Ndolaan.

Kentällä jäi riittävästi aikaa virkistäytymiseen. Sitten viime kerran lentokenttä oli sisätiloiltaan muuttanut muotoaan ja ostosmahdollisuuksia oli rakennettu runsaasti lisää. En muista nähneeni kentällä sellaista väenpaljoutta kuin siellä nyt oli.

Lopuksi poikkesin tapaamassa vielä Meeriä ja Marjattaa, jotka olivat valmistautumassa matkustamaan Tukholman, Rooman ja Addis Abeban kautta Lusakaan. Helsingistä heille ei ollut vielä annettu lentolippuja Tukholmaa pitemmälle. Uskoimme kuitenkin kokeiden maailmanmatkaajien selvittävänsä tiensä perille asti. Soitimme vielä Jamesille, että hän on varmasti huomenna tulossa heitä vastaan Lusakan kentälle. Hän lupasi tulla.

Meidän lentomme KL1170 lähti lähes ajoissa kohti Amsterdamia. Kone oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tiesimme, että meitä odottaa Schipholin kentällä ripeä siirtyminen portille F8. Ravatessamme passintarkastuksen läpi kohti ennen konetta olevaa käsimatkatavaroiden tarkistuspistettä, manasimme uhkakuvia siitä, että matkalaukkumme eivät voi millään ehtiä seuraavalle lennolla.

Lentomme Nairobiinkin lähti ajoissa. Istuimme koneessa Riittaa lukuun ottamatta vierekkäin. Riitan erillään olo johtui siitä, että hänen varauksensa oli tehty erikseen. Kiittelimme hyvää ruokaa, monipuolista muuta tarjoilua ja koitimme päästä unten maille. Tulokset olivat vaihtelevia, mutta lennolla siihen ei ollut osuutta.

Lauantai 25.2.2012 - aurinkoiseen Afrikkaan!

Afrikka, Nairobi otti meidät vastaan klo 6.33 mukavan kosteanlämpöisessä säässä. Heti koneesta päästyämme voimme todeta, että klo 8.55 lähteväksi tarkoitettu lentomme on siirtynyt aikanakin klo 10.35. Olin moneen kertaan varoitellut ihmisiä Nairobin kentällä uhkaavista vaaratekijöistä. Aikaisemmilla käynneillä meitä on aina jollakin tavalla onnistuttu huijaamaan.

Tätäkin kenttää oli hieman paranneltu. Päädyimme uusitussa päässä sijaitsevaan kahvila-baariin, jossa suostuttiin vastaanottamaan euronkin seteleitä epäedulliseen kurssiin. Väsymys painoi silmäkulmia, ja jostain syystä ilmapiiri Nairobinkin kentällä tuntui mukavalta. Varsinkin sähkötupakan toiminnasta kiinnostunut tarjoilija oli hyvin sympaattinen.

Lentomme lähti sitten matkaan klo 10.35 yhdestä kentän kolosta portilta 3. Muutama matkalainen koki erikoisen yllätyksen, kun heille ilmoitettiin, että nyt heidän käsimatkatavaransa ei ole sopiva koneeseen. Jokin laukun koossa mätti. Ohi kulki kuitenkin monia suurempia laukkuja, jotka saivat rauhassa etsiä paikkaansa koneen sisätiloissa. Joitakin ryhmäläisiämme onnisti ja heidät siirrettiin businessluokkaan, kun kone tuli Keski-Afrikan tasavallan Lumumbushissa ylibuukattua matkustajista. Koneemme oli ihan uusi brasilialainen Embraer 190.

Saavuimme ajoissa Ndolaan. Kenttä oli entisensä. Pikkuinen vastaanottohalli täyttyi koneesta poistuneesta ryhmästämme. Viime kerrasta oli unohtunut, että maahan saapuvien pitää täyttää maahantulokortti. Aika pian niihin löydettiin passin numerot ja yhdellä jos toisella kaavakkeeseen tuli merkittyä hieman eri pituu matkalle, mutta se ei estänyt maahan saapumista.

Olin ensimmäisenä luukulla. Virkailija huomasi paidassa ”Buchibusa” (ystävyys)-sanan ja hän oli heti iloisempi. Vieressä istunut nainen kyseli enemmän uteliaisuuttaan kuin virkamiehen roolinsa takia, miksi olen tulossa maahan. Olivat asian kuultuaan kumpikin ihan ihastuksissaan.

Sitten seurasi se ikävämpi puoli asiassa. Paljastui, että 8 matkalaukkua oli jäänyt jostain syystä matkan varrella. Useimmat olivat lahjoituslaukkuja, mutta yhdeltä jäi matkan varrelle kumpikin iso laukku. Tästä seurasi sellaisen paikan löytäminen, jossa voi tehdä ilmoituksen puuttuneista laukuista. Asian teki hankalaksi se, että laukkuja oli pakattuna bussiin varmaankin 30 kappaletta ja meidän piti selvittää, mitkä laukut olivat saapuneet ja mitkä olivat jääneet matkalle. Asian teki osittain hankalaksi sekin, että monet ihmiset olivat olleet kuljettamassa lahjoituslaukkua, jota he eivät olleet koskaan ennen elämässään nähneetkään. Nyt sitten piti katoamisilmoituksen yhteydessä kuvailla, millainen laukku oli kateissa. Kurja alku matkalle, mutta ei tässä muu auttanut kuin koittaa selvittää asiaa. Onneksi Kelvin oli paikalla antamassa majapaikkamme Fatmolsin puhelinnumeron, siltä varalta, että laukut tulisivat piankin. Olin tuolle ajatukselle kyllä hyvin skeptinen, sillä lensimme Nairobin kautta ja siellä oli ihan riittävästi aikaa touhuta laukkujemme kanssa, koska koneemme oli myöhässä. Monet kuitenkin muistivat myös sen, että siirtymämme Amsterdamissa oli kyllä niin kiireinen, että siinä vauhdissa kyllä joku laukku saattoi jäädä matkalle.

Kelvin oli hankkinut meitä noutamaan pikkubussin. Autossa oli paikkoja reilu 20 ja jotenkuten porukka laukkuineen mahtui autoon. Minulle Kelvin oli varannut kyydin omassa Mark-luokan Toyota- autossaan.

Erkki hyppäsi mukaan kyytiin ja ajoimme ensin Standard Chartered –pankille nostamaan rahaa. Ensimmäinen nostoni oli 16 000 000 kwachaa.

Jonkin verran muutoksia edelliseen kertaan näkyi jo tulomatkalla. Tien varrelta oli poistunut muutama poliisien tarkistuspiste. Se oli kuulemma merkki uuden presidentin tuomasta korruption vastaisesta taistelusta

Huoneistojen jako sujui vauhdikkaasti. Kaikkien olisi vastaanottovirkailijan mukaan pitänyt täyttää kaavake, jossa oli kymmenkunta eri tietoa.Muistutin käyneeni majapaikassa monta kertaa, eikä koskaan ennenkään ole tarvinnut kaavakkeita jokaisen täyttää. Sovimme, että pelkästään Tapanin allekirjoittama kaavake riittää. Huoneistojen jako kävi vinhaan tahtiin. Valitettavasti tilanne on se, että kun länsimaista tulee tällainen isompi ryhmä, niin hinnasto menee uusiksi. Aikaisemmin hintahaitari oli 250 000 kwachasta 500 000 kwachaan, mutta nyt kaikki hinnat oli yhdenmukaistettu 600 000. Paikka työllistää 40 henkilöä ja varmaan rahat ovat tarpeeseen. Vielä toistaiseksi tähän Fatlmolsiin ei Kelvinin mukaan ole saapunut näin suurta ryhmää. Lähitulevaisuudessa tilanne varmaan muuttuu, kun majapaikan vieressä oleva jalkapallostadion on virallisesti otettu käyttöön. Upea rakennelma 70 000 katsomopaikkoineen.

Sovimme poikkeavamme kaupungilla majoittumisen jälkeen tyttöjen ja erään matkustajan kanssa. Tavoitteena oli saada nostaa lisää rahaa, sillä majapaikan näkymättömissä pysynyt omistaja oli ehtinyt jo ensimmäisten minuuttien jälkeen alkaa kysellä maksua. Lisäksi matkalaisilta puuttui monenlaista tavaraa, kun matkalaukkuja jäi matan varrella.

Standardin automaatti toimi taas hyvin ja 18 000 000 kwachaa täytti lompakon. Shopritesta saimme 48 isompaa pulloa vettä. Näin oli helpompi toimittaa juotavat kaikille kuin lähettää jokainen erikseen ostoksille kaupungille. Isoon kärryyn tuli muunkinlaista juotavaa ja niistä Kelvin oli erityisen pahoillaan. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt hankkia kaikki juotavat heidän lodgestaan. Ilmaisin hänelle, että asia ei kuulu hänelle. Heidän tehtäviinsä kuuluu heidän kohteensa tuotteiden hinnoittelu. Kelvin myönsi itsekin, että olimme suurin ryhmä, joka koskaan oli heidän paikassaan yöpynyt. Kysyin häneltä, oliko kovin mielekästä hinnoitella suurin osa huoneista kaksinkertaiselle hinnalle vain meille. Paluumatkalla kaveri kehtasi vielä ruinata polttoainetta autoonsa 100 000 kwachalla. Eipä tarvitsisi tätä kyytiä toista kertaa matkan aikana käyttää. Paikallisilla takseilla pääsee matkaan paljon halvemmalle.

Jaoimme vesipulloja ja miljoonia. Ihmiset tunsivat kärsivänsä köyhyydestä ja siksi jaoin juuri nostamani miljoonat heille. Toivon, että kenellekään ei tämän jälkeen ala pikadementia, kun Suomessa pitäisi sitten muistaa, kelle niitä tuli jaettua.

Olimme tilanneet illaksi ateria majapaikan ravintolaan. Tämän kokoisen porukan siirtäminen paikasta toiseen oli aiemman kokemuksemme perusteella aivan liian suuri homma.

Ruoka oli suurin piirtein ajoissa valmiina. Yhdeksälletoista oli tilattu kanaa ja yhdelle kalaa. Tunnelma illallisella oli iloinen, odottava, vaikkakin hieman väsynyt. Majapaikan huoneisiin kaikki olivat hyvin tyytyväisiä. Aikaisempiin kokemuksiin verrattuna suuri ihmettelyn aihe oli se, että hanoista tuli kunnolla niin lämmintä kuin kylmää vettä. Puutarhaa ihailtiin.

James tuli lähetyksensä kanssa paikalle ruokailun aikana. Meeri ja Marjatta tulivat monta kokemusta rikkaampana Rooman ja Addis Abeban kautta Lusakaan. Siellä James oli valmiina heitä odottamassa ja kuljetti heidät yksityiskuljetuksena suoraan Fatmolsiin. Heillä matkantekoon meni kuulemma viisi tuntia.

Vähitellen väki kulkeutui majoihinsa ja hiljaisuus lankeutui lodgen ympäristöön.

Sunnuntai 26.2.2012 - totuttaudumme Afrikkaan ja toisiimme

Rapsutusta alkoi kuulua ikkunan takaa hieman klo 6 jälkeen. Puutarhuri siinä siivosi pihaa ja joku muu henkilö pesi Jamesin autoa. Linnut olivat valmistaneet ensimmäisen suuren mittaluokan konsertin tähän aamuun. Puhdasäänistä, iloista kerrontaa.

Suihku, vaatteet päälle ja aamiaiselle. Yksinkertainen mannermainen aamiainen ilman marmeladeja tuntui ihan riittävältä.

Illan kuulemisten perusteella päätimme mennä sunnuntaiaamuna ensin poikkeamaan kaupungille. Siellä pitäisi silloin olla joidenkin paikkojen auki.

Kyydistä ei ollut mitään tietoa. Menimme tien varteen niin kuin aina aikaisemmillakin kerroilla.

Paikan ohi kulkee sinisiä pikkubusseja. Huidoimme pysähdyksiin ensimmäisen bussin. Auto oli tupaten täynnä. Erkki katsoi kauhuissaan, että tuonneko pitäisi alkaa tunkea. Bussinkuljettajan apurin mielestä olisimme ainakin osittain oikein hyvin sopineet kyytiin. Kun ajatus ei näyttänyt porukassamme herättävän erityisempää innostusta, apuri tuli autosta ja pyysi puhelinnumeroni ja sanoi. että järjestää meille pikaisesti kyydin. Mitähän tuokin teko mahtoi tarkoittaa? En uskonut sen johtavan mihinkään, mutta varsin nopeasti kaupungin suunnasta tuli pikkubussi, jonka nimesin pikimmiten luxusbussiksi. Paikkoja oli yli kaksikymmentäneljä  ja kyydissä oli lisäksi kaksi apupoikaa, joista toinen oli varsinainen ”automaatti”, joka avasi tarvittaessa auton ovea.

Ennen kaupunkiin saapumista syntyi ajatus, että voisiko tämä bussi sitten muutoinkin olla kuljettamassa meitä. Se auttaisi asioiden hoitamisessa ihan mahdottomasti. Olin ennen matkaa sopinut Jamesin tulosta auttamaan meitä tänne, mutta yksi taksi ei paljon saa aikaiseksi, jos avuksi ei löydy suhteellisen nopeasti muita autoja.

Kuljettaja oli valmis ajamaan meidät takaisin, eikä suhtautunut lainkaan paheksuvasti ehdotuksiini ajaa meitä moniin muihin paikkoihin.

Ei voi olla totta!!! Mikä johdatus tämän kaverin opasti tiellemme? En itse kyllä vieläkään uskonut asiaa. Kaikenlaisia puhujia täältä on aikaisemminkin löytynyt. Nyt taas tulee ongelmaksi se, että miten saamme kasaan maksun Jamesin ajosta, sillä hänellä selvästi ajettavat vuorot vähenevät. Hän ei siitä ollut lainkaan pahoillaan ja jutteli mukavia bussikuskin kanssa todennäköisesti varmistaakseen, että homma hoituu.

Palasimme sitten takaisin majapaikalle ja sovimme, että kyyti kohti Dag Hammarskiöldin muistopaikkaa lähtee klo 13.

Paikalle oli matkaa noin 20 kilometriä. Loppuosa tiestä oli erittäin pahaa. Muistopaikka erottui jo kilometrien päästä. Muistopaikkaa reunusti korkeiden puiden metsä. Museoalue erosi ympäröivästä alueesta siisteydellään. Museoalueella oli varsinainen erillinen museorakennus, keskellä oli muistokivi ja reunustalla korkea keko, jonka päällä oli alue, jossa voi istuskella. Keko oli YK:n lahjoitus museolle Hammarskiöldin kuoleman 40 v muistoksi.

Opas selosti asiat selkeästi. Virallinen seloste koneen putoamiselle liittyi pilotin tekemiin virhearviointeihin laskeutumisen yhteydessä, mutta hänkin ilmaisi, että kaikki tietävät, että taustalla olisi alueen taisteleviin osapuoliin liittyvät ristiriidat, että Dag ollut seudulla kaikkien mieleen.

Tälläkin paikalla hinnoittelu oli kehitysavun henkeen hyvin sopiva: paikallinen aikuinen 3000 kwachaa, valkonaama 15 dollaria.

Paluumatkalla sovimme, että auto veisi meidät illalla ruokailemaan kaupungille. Paikan löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista. Sunnuntaina monet paikat olivat kiinni ja niistä vanhoista hyvistä ravintoloista kaksi oli sitten viime kerran sulkenut ovensa.

Aloittaessamme paluumatkaa Kelvin soitti, että lentokentältä oli ilmoitettu kadonneiden laukkujen saapuneen Ndolaan. Aika hyvä ajoitus. Samoihin aikoihin piti Tuulan ja Tahvon lentää Johannesburgiin juhliimme. Lupasin Kelvinille, että sovimme bussin kanssa siitä, että tulemme lentokentälle noutamaan matkalaukkuja. Matkaan halusi tulla moni muukin ihan vain katsomaan lentokenttää. Kuljettaja oli entistä iloisempi saadessaan kuin liukuhihnalta itselleen uusia ajoja.

Laukkujen saaminen sujui kentältä kummallisen sujuvasti. Laukut tarkistettiin ja oli varsin hämmästyttävää, että kenenkään laukusta ei ollut kadonnut yhtään mitään. South African Airlinsin kone oli isohko ja koneesta kaikki matkustajat näyttivät jäävän Ndolaan. Kaupungilla ei kyllä missään vaiheessa tullut eteen valkoisia matkalaisia. Tuula ja Tahvokin näyttivät saapuvan, mutta kiirehtivät Kelvinin kyytiin sanomatta meille montakaan sanaa. Olivat varmaan matkasta väsyneitä. He tulivat kanssamme samaan majapaikkaan ja Tahvon tuurilla he saivat paikan upeimman huoneiston useine huoneineen ja nahkasohvineen. Emme olleet lainkaan kateellisia.

Ruokapaikkaan illalla tulivat kanssamme myös Suomen suurlähetystön paikalle saapuneet henkilöt. Hekin olivat hetkeä aikaisemmin käyneet katsomassa, olisiko Fatmolsissa tilaa heille, mutta paikka oli nyt viimeistä yösijaa myöten täynnä. Ruokapaikka oli pikaruokahenkinen ja koska omistaja oli kotoisin Libanonista, juomavalikoima oli kovin rajallinen.

Sijoitumme pitkään pöytään. Ympärillä oli kova hulina, joten puhua voi vain viereisen tai vastapäisen kaverin kanssa. Merja Ojanen suurlähetystöstä sai paljon uutta tietoa toiminnastamme Sambiassa.

Bussikuski oli osannut ajoittaa saapumisensa ravintolalle hyvin. Auto odotti meitä toisella puolella katua. Osa ryhmämme naisista toisin onnistui tästäkin huolimatta tunkea kadun varrella seisoneeseen toiseen bussiin. Tämähän oli kohta kuin melkein millä tahansa turistimatkalla. Palvelut pelaavat. Toisaalta se kyllä on hieman tylsää, sillä kaikkien odotuksiinhan kuuluu se, että Afrikassa ei mikään pelaa.

Majapaikalla oli Meeriä odottamassa Mercin perhe. Merci oli henkilö, joka työskenteli samassa vanhojen vaatteiden myyntipaikassa Meerin kanssa Meerin ollessa kehitysaputyössä Sambiassa. Lapsia oli mukana useita isän ja äidin kanssa. He olivat kuulemma matkanneet 200 kilometrin matkaa yli 6 tuntia. Olivat varmaan päätelleet, että käynti on sen väärti, että se kannattaa tehdä. Meeri oli aiemmin todennut, että hän ei voi lähteä tekemään 200 kilometrin matkaa edes taksilla Jamesin kanssa. Aika ja raha olisivat joutuneet tiukoille.

Esittäydyin perheelle. Yksi pienistä ruskeasilmistä istui ruokalassa Armin sylissä sillä välin kun Marjatta ja Meeri parhaansa mukaan kestitsivät perhettä.

Nukkumaan kuitenkin piti mennä suhteellisen ajoissa, sillä huomenna olisi matkan kohokohta. Juhla kylässä.

Huoneessani James katsoi tavoilleen uskollisena jalkapalloa. Koitin kysyä, onko tv:n pakko huutaa täysillä. Se kuulemma kuuluu pelin henkeen, että ääntä pitää olla. En osannut aavistaa, että öisistä äänistä tulisi tämän matkan aikana koitumaan minulle varsinainen ”white man´s burden”.

Maanantai 27.2.2012 - vuosien odotus täyttyy - koulun vihkiäisjuhla

Lähtöajaksi lodgesta olimme sopineet klo 9.15. Sitä ennen oli hyvää aikaa aamiaistaa ja pakata laukkuja.

Aamulla tuli vielä mukava tekstiviesti, kun Sandris Lontoosta vahvisti olevansa vieraisille Vesilahdessa maaliskuun puolivälissä. Tämä olkoon samalla ilmoitus Oskari Antilalle 7 b –luokalle, että breakdance-esitys on koululla lauantaina 17.3.2012 klo 13.

Suuri luxusbussimme tuli hyvissä ajoissa paikalle pakkaamista varten. Jamesin autoon nousi neljä matkustajaa ja kaksi isoa matkalaukkua. Muut saimme sijoittaa bussiin. Ja varsin vaivattomasti kaikki tämä sujuikin. Lisäksi kaksi laukkua saimme sijoitettua suurlähetystön Land Cruiser- maasturiin. Lahjoitusmatkalaukkuja taisi matkaan lähteä yli 30.

Autoletkamme lähti liikkeelle ajoissa. Muutaman kerran annoin puhelimeni kuljettajalle, joka näin sain paikallisen kertomana vahvistuksen siitä, mikä olisi oikea tienhaara päätieltä kohti Kafube Dam Westiä.

Jotain muutoksia tällä kohtaa oli tapahtunut presidentin vaihtumisen jälkeen. Ainakin Ndolan seudulla poliisipartioita oli tien varresta vähennetty. Ihan niin kuin monissa muissakin maissa poliisit keräsivät teiden varsilla lisävaroja pieniin kuukausiansioihinsa.

Clement oli tien varressa odottamassa meitä. Me, vieraat kaukaa pohjoisesta saavuimme juhlaan aivan aikataulun mukaan. It is very hard to understand that we visitors from the very faraway north , find our way to the celebration, but local people come when they find it suitable for themselves. We find it polite towards other people to come to the meeting when agreed. People say that we should live along the manners that local people follow. In this kind of situations it is just impossible. We have to take care of also other people, not only ourselves.

Ensimmäinen suuri ilonaihe oli se, että tie/polku kylätieltä oli nimetty Latvian yhteiskoulumme kunniaksi Cesis Avenueksi. Cesiksen koulu keräsi mm. omissa joulumyyjäisissämme ja Cesiksen koululla pidetyssä tapahtumassa varoja wc-rakennuksen tekoon.

Ajoimme pihaan ja saimme odotetun ystävällisen vastaanoton. Paikalla näytti olevan melkoisen vähän väkeä. Kättelimme, syleilimme, hymyilimme ja huokasimme. Nyt oli se kauan odotettu tilaisuus. Monien hankkeidemme vihkimisjuhlan alku. Vuosien uurastus, satojen oppilaiden tekemä päivätyö koulussa ja kymmenien lahjoittajien uskollinen tuli näille hankkeille ovat saamassa arvoisensa päätöksen.

Meitä ohjataan pikkuhiljaa aukiolle, jonne on koottu istuimia juhlaväkeä varten. Juhlapöydän taakse sijoitetaan juhlan Guest of Honour Madame Iidah (Iida Ollinpoika).

Porukalle jaetaan juhlan ohjelma. Vastoin aiempia sopimuksia löydän ohjelmasta oman nimeni myös puhujien joukosta. Tähän on saanut vuosien myötä tottua Saksanmatkoilla. Siellä juhlat olivat hieman suurempia väkimäärältään ja paikalla oli useina vuosina myös Saksan alueellisen opetusministeriön edustajia. Tännekin heitä oli pyydetty, mutta vaikka juhlan alkua kuinka venytettiin, ei valtion paikallishallinnon edustajua, eikä Ndolan pormestaria tullut paikalle.

Juhla päätettiin aloittaa. Lapset olivat jo ennen varsinaisen juhlan alkua harjoitelleet monenlaisia lauluja ja tansseja. He olivat sulattaneet paikalle tulleiden suomalaisten sydämet, niin että muutamilta tuli silmäkulmasta ilonkyyneleitä. Hikeäkin se olisi voinut olla, mutta ihmiset itse kertoivat liikuttuneensa heti alkusekunneista alkaen. Mukava sitten jossain vaiheessa nähdä videokuvaa näistä hetkistä.

Alussa oli rukousta, vieraiden tervehtimistä ja esittelyä. Oppilaiden pirteitä lauluja ja rytmikkäitä tanssiesityksiä. Itse odotin kuitenkin eniten puheenjohtajamme Iidan puhetta, sillä minulla ei ollut koskaan mahdollisuutta kuulla sitä kokonaisuudessaan Iidan esittämänä. Uskon kuitenkin, että puheen tekoa ohjannut koulumme äidinkielen lehtori Marja Lintula oli valmistanut esityksen esityskuntoon Iidan kanssa. Megafonin käyttäminen oli aikamoinen haaste.

Madame Iidah lausui juhlassa suurin piirtein seuraavaa:

”TERVEISIÄ VESILAHDESTA !

It means “Greetings from Vesilahti!”

Ladies and gentlemen!  I am very happy that I can be at this very moment here with you. I am happy to be in Zambia and at your village. I am happy that so many of you have had a possibility to come here and join this very special happening. All my friends from Finland are very happy.

Are you happy too ?

For some time I have had a dream that I could one day see and feel what looks like the place that my school has been helping for several years. And now I  am here. I cannot tell you how happy I am.

I want to thank every one of you who have done so much work that this nice meeting could come true.

My name is Iida and I am representing here my school, Vesilahden yläaste.  I am the President of the Students´ Board of our school.  All  our students send you their warmest greetings.

 

First time pupils from our school visited this area October 2007. Our pupils began collect money year 2005 to help people in this area. In Finland pupils can be out of school for one day a year . Then they work somewhere outside school and the money they get, they give to some charitable purposes. From our school money has been used around this area.

Yearly pupils collect  about 13,5 million  kwachas. I have been told that from 2005 to 2012 we have used 215 million kwachas to get some things better in your area. I think we can give applouds to all our students and people who support our efforts.

We could not have achieved all these things that we have now around us here if several people outside our school would not have helped us. Almost half of the money that is used here is from those private persons donations. Warm thanks to all of them too.

Most of the children in Finland have quite a nice and safe life. Every child can go to school and parents need not to pay anything.

We are happy that we can do work that also here more and more children could get to school and perhaps some of them in the future could help their own parents, families, village and the whole Zambian country.

On behalf of my school I want to wish you all the best. From the first step I took in Zambia, I noticed how friendly, smiling people you are. We all feel very home here. We are like one family.

I want to teach you all some words in Finnish. Please repeat after me please:

KIITOS   means NATOTELA -  KIITOS

HUOMENTA  means MWASHI BUKENI – HUOMENTA

SUOMI – it is my home country FINLAND  - SUOMI

 

Natotela – you all seem to learn Finnish language very easily.

I have one more good news for you.

We have collected money to get electricity in those buildings that we have built here.

I hope that during this visit we get all the information that we need to make the order to get the solar panels.

Thanks for this great show that you have prepared for all of us. It is great to see pupils singing and dancing here.

Let us all enjoy this day and hope that these premises will serve you for a long time. You have many, many friends in Finland.”

Puhe ei ole ihan kyllä se, minkä Iida sitten piti,sillä alussa oli aika pitkä teksti bembankielellä, jonka hän oli valmistanut yhdessä Jamesin kanssa.

Tämän osan matkasta haluan ihan ehdottomasti nähdä nauhalta. Joku porukastamme sanoikin, että tässä on ihan varmasti yksi seuraavista presidenteistämme. Luettuna ainakin tässä Koulutien Uutisissa oleva osuus vaikuttaa aika amerikkalaismaiselta. Ihan kuin Iida kosiskelisi paikallisia kuuntelijoita. Jos hän siihen pyrki, hän siinä todella kanssa onnistui.

Lukemattomia kertoja puhe keskeytyi voimakkaisiin taputuksiin, kansan mölyämiseen, ihan kuin intiaanit olisivat huutaneet tanssiessaan toteemin ympärillä. Iida oli selvästi ihmeissään puheensa saamasta hyvästä vastaanotosta ja hän hämmästyksissään taukojen aikana alussa kurkki meihin suomalaisiin päin, että onko tämä oikeasti ihan totta. Iida sai paikallisten kannustuksesta potkua. Iida oli talven oppitunneilla opettaja Hannulan johdolla analysoinut Hitlerin puheita ja keinoja, joilla hän sai sanomansa kansaan perille. Selvästi Iida innostui ja haki ilmauksissaan tehostuskeinoja, joilla sai sitten väen vielä innokkaammin reagoimaan. Mahtoi siinä paikallisilla olla pohtimasta, että näin meillä pohjoisessa lapset johtavat kansanjoukkoja.

Ennen matkaa Pellina ihmetteli, voiko tuollainen nuori tyttö muka olla guest of honour. Ei varmaan ihmettele enää, vaikka ei tietenkään mitenkään asiaa ainakaan minulle jälkeenpäin kommentoinutkaan.

Erkiltä oli pyydetty muutaman minuutin tervehdyspuhe. Erkki kertoi faktat tyylilleen uskollisena. Perusteellisesti. Aikaa kului meiltä kaikilta senkin takia paljon, että puheet kääntänyt paikallinen kääntäjä oli varsin monisanainen. Komeat aplodit sai Erkkikin. Ainoa paikalle saapunut Mayor, joka piti lupaamansa puheen. Suomalaiseen voi aina luottaa!

Koulurakennus vihittiin virallisesti käyttöön. Kunniatehtävä kuului luonnollisesti puheenjohtajallemme Iidalle. Ennen vihkimistä näimme persoonallisen saksien luovutustanssin. Yksi tanssija kulki kunniakujaa pitkin kohti Iidaa sakset tyynyn päällä.

 

Sakset saatuaan Iida alkaa nyrhetä nauhaa poikki. Ihan helpolla Iida ei siitä selviä. Hänen kannattaakin pohtia,  kannattaisiko alkaa käydä kuntosalilla, vai lieneekö vika ollut saksissa.

 

Nauha poikki. Ja siinä se oli. Vuosien työ oli sinetöity, vastaanotettu ja kiitetty. Oven vasemmalla puolelle oli valmistettu kyltti, jossa todettiin, että Miss Ollipoika vihki koulun käyttöön 27.2.2012. Iida, Tuula ja minä olimme jo hieman aikaisemmin saaneet yllemme paidan, jossa luki teksti ”I love Zambia – I love Vesilahti” ja kääntöpuolella luki ”Vesilahti Community School inauguration the 27 th of Feb 2012”.

Kansa hurrasi ja aplodeerasi.

Ihan tarkkaa kuvausta en osaa tanssista alkaa. Sama asia pätee monia muitakin asioita juhlassa. Kun ottaa samalla videokuvaa ja valokuvia ja käy pariin otteeseen puhumassa jotain, ei siinä ihan selvillä ole, mitä ympärillä tapahtuu.

Auringonpaahde juhlassa on sen verran kova, että joku ystävällinen ihminen antaa minulle lakin päähän. Kiitos siitä!

Pieni erikoisuus oli sekin, että juhlan lopussa ruokarukouksen kävi pitämässä yksi ruokaa valmistamassa olleista rouvista. Koulumme kotitalousluokasta maaliskuussa 2011 lahjoituksena kylään tuotu esiliina yllä.

Niillä 701 eurolla, jonka Suomesta lähetimme oli saatu kovin paljon ruokaa aikaiseksi. Hyvä, että sitä oli paljon, sillä koko ajan juhlan aikana paikalle oli saapunut lisää paikallista väkeä. Tarkkaa määrää ei kukaan osaa sanoa, mutta paljon sitä oli.

Meidän porukkamme oli todella ihmeissään ruuan laadusta ja monipuolisuudesta. Nshimaa, riisiä, kanaa, naudanlihaa, salaattia,papuja ja vielä joitain muitakin lisukkeita.

Todella maittavaa. Moni sanoikin, että ei ole aikoihin syönyt noin maukasta ruokaa.

Välillä tutustuimme rakennuksiin. Koulurakennuksessa oli kaksi isoa luokkahuonetta ja koulun rehtorin pieni työhuone. Taustalla olivat opettajien asunnot, noin 25 neliometriä. Kaksi pientä huonetta ja aulatila. Toisessa rakennuksessa oli maalattu Vesilahden vaakuna seinään, yhdellä seinällä oli paikallislehden artikkeli kaivon käyttöönottojuhlasta lokakuulta 2010. Viime vuonna koulumme oppilaat tekivät monenlaisia opetustauluja laminoituina. Nyt niitä laminoituja sivuja oli luokkahuoneiden seinillä.

Merja Ojanen Suomen suurlähetystöstä kierteli ympäriinsä ja haastatteli niin suomalaisia kuin paikallisia ihmisiä. Hän kertoi kirjoittavansa asiasta artikkelin ulkoasianministeriön sivulle. Oletti siitä tulevan varsin laajan, sillä aineistoa oli kertynyt paljon. Lähetystön väki joutui poistumaan paikalta ennen juhlan loppumista, sillä heillä oli Ndolassa vielä toinen tapahtuma.

Alkoi olla aika nuutunut olo. Lyhyessä ajassa oli tapahtunut niin mahdottoman paljon, ja kaiken sulattaminen vie aikaa. Kirjoitan tätä tekstiä lauantaina 3.3.2012. Kerta kaikkiaan tässä välissä ei ole löytynyt toviakaan aikaa sille, että olisi voinut yrittää kirjoittaa jotakin. Aikamoista lomailua. Onneksi muutaman päivän päästä pääsee töihin lepäämään. Juhlasta on kohta siis viikkoa ja vasta nyt koitan saada sitä muistiin merkittyä. Siinä voi olla myös jotain hyvä. Kun aikaa on hieman kulunut, asiat ovat piirtyneet mieleen paremmin selkeinä kokonaisuuksina.

Lahjoitusmatkalaukut siirrettiin koulun johtajan huoneisiin. Tavaraa oli todella paljon. Tavaroita ei voitu alkaa jakaa meidän ollessamme paikalla. Pimeä oli ehtinyt tulla. Moni paikallinen oli tullut kuitenkin paikalle katsomaan, mitä kaikkea voisi saada kotiväelleen mukaan. Ennen kuin lähdimme autolla kohti Pellinan kohtia, kuulimme muutaman naisen kovaäänisesti protestoivan, että jako siirtyisi. Ainakin Mwapen aikana se merkitsi sitä, että paremmat tavarat joutuivat Mwapen huomiin. Usein Mwapella oli jakotavaraa päällään jo ennen kuin virallinen jako oli päässyt alkamaan. Näistä tempuista tietoisena yritin hyvin selkokielellä sanoa kyläläisille, että en todella toivo samaa tapahtuvan tässä kylässä.

Ajoimme siis pikakäynnille Pellinan luokse. Hänen kotinsa ei ole todella mikään keskiarvoperhe. Heillä näytti olevan omassa pihassaan porakaivo ja laite, jolla kaivosta voi nostaa vettä pelloilla silloin, kun helle vainoaa satoa. Talon katolla oli kaksi aurinkopaneelia ja satelliitti-tv. Talossa aikaisemmin asumassa ollut kertoi, että ei tv:stä kuitenkaan oikein saanut mitään selvää. Kuva oli tähtisadetta. Uusi talo oli rakenteilla vieressä. Se oli ollut rakenteilla jo kolme vuotta. Kanalaprojekti oli tällä hetkellä sijoitettuna Pellinan tiloihin. Olen vuoden kuluessa useasti koittanut kysellä, mitä kanoille kuuluu. Silloin en saanut vastauksia. Näen kuulemma kylässä. Kanoja oli nyt vain 50. Poikaset olivat ihan hyvänvoivan oloisia. Paikalla oli yksi lämpölamppu ja se oli hankittu aikaisemmin myytyjenkanojen tuotoilla. Pylväässä oli kanojen hoitamisen vuorolista. Hoitajia oli kuulemma kymmenen.Heidän joukossaan Clement ja koulun toinen opettaja.

Oli kurja, että paikalle ei saapunut kouluhallinnon edustajia. Emme siis saaneet mitään tietoa siitä, miten koulun hyväksyminen valtionkouluksi on edennyt. Koulun naisopettaja esitteli minulle kirjalistaa, mutta en oikein saanut mitään selvää hänen selityksestään. Kirjoja kuitenkin varmaan tarvitaan.

Ennen kotiinlähtöämme kurkistimme vielä Pellinan pihassa olevaan kirkkoon. Täällä on pienellä alueella monenlaisten kristillisten yhdistysten kirkkoja. En ole vieläkään saanut selville, minkä lähetyssanoman piiriin Pellinan kirkko kuuluu. Mwapen kirkkoon verrattuna Pellinan kirkko on tukevasti rakennettu ja se on hyvässä kunnossa.

Lähdemme kotiin pitämättä päätösseminaaria. Emme kerta kaikkiaan jaksa. Sovimme, että eri työryhmät lähettävät meille raporttinsa sähköpostilla. Niistä sitten tarkemmin näemme, miten asiat ovat edenneet suhteessa niihin suunnitelmiin, joita meille on aikaisemmin esitelty.

Automatkalla ehdimme kauhistella tien kuntoa. James oli sitä mieltä, että oikotietä kannattaa ajaa. Purimme myös kokemuksiamme. Kaikki olivat sitä mieltä, että nähdyissä ja kuulluissa asioissa on pohtimista  pitkiksi ajoiksi. Kaikki olivat äärettömän iloisia siitä, että voivat olla mukana tässä juhlassa ja ilossa kyläläisten kanssa. Paljon on saatu näkyvää aikaiseksi ja tehdystä on ollut varmasti iloa isolle joukolle paikallisia ihmisiä. Esimerkiksi kaivolla riitti väkeä koko tilaisuuden ajan virvoittamassa itseänsä ja juomassa vettä. Ruoanvalmistuksen vesi oli otettu kaivosta ja tiskaaminen vastaavasti hoidettiin kaivon lähistöllä.

Tätä kirjoittaessa myös Celvin soitti Lusakasta. Toivoi kovasti näkevänsä meidät ennen kuin lähdemme kohti kotimaata.

Maanantai-illaksi sovimme pienoisläksiäiset Tuulan ja Tahvon huoneistossa nyyttikestiperiaatteella. Osa meistä poikkesi vielä ennen illan yhteishetkeä kaupungilla yrittämässä nostaa varoja automaateilta. Itselleni kaikki koneet ilmoittivat, että elät yli varojesi. En saanut miltään koneelta kwachaakaan. Kiersimme autolla koneelta koneelle ja samalla saimme pienen kaupunkikierroksen Ndolasta. Minna ja Hannu odottivat pääsyä internetiin ja jossain vaiheessa he sitten poistuivat bussista omille teilleen.

Illalla saimme omaan illanviettoomme vieraaksemme pari paikallista kaveria. He lauloivat meille Namonga jee jeen laulua kevyesti vartalon liikkeillä laulun sanomaa korostaen. Tuulan tupa oli todella luxushuone, sillä lähes koko porukkamme mahtui sisälle syömään pieniä snack-paloja ja laulamaan.

Tiistai 28.2.2012

Olin varannut aamuksi paikat klo 8.30 lähtevään Mazhandu Family Busses –bussiin. Bussin luona pitäisi sitten olla pakkaamassa laukkuja klo 8 aikaan. Hotellilla ehti rauhassa nauttia kevyen aamiaisen. Tarjoilu oli tällä kertaa ajoissa valmiina. Se ei todella ole ollut mikään itsestään selvyys.

Luxusbussimme saapui jälleen ajoissa paikalle ja väki ehti rauhassa pakata laukut kyytiin. Iida, Susanna ja Sanni olivat lähdössä kanssani Jamesin taksilla Lusakaan, sillä meidän oli tarkoitus tavata varaterveysministeri.

Ajoimme bussiaseman kautta ja hyvästelimme porukan. Selvisi, että yhtiön bussi oli hajonnut ja sen tilalle tuli jonkin toisen bussifirman bussi. Se lähti kuitenkin matkaan ihan määräajassa.

Meeri ja Marjatta kertoi, että taksimatka kesti Lusakasta reilut viisi tuntia. Hieman ihmettelimme sitä, koska olimme jo tunnin ajon jälkeen itse 120 kilometrin päässä Ndolasta. Mittari näytti joissain kohtaa lukua 160 pidin silmäni kiinni ison osan bussimatkaa. James kuuntelee mielellään autossa musiikkia melkoisella volyymilla. Laulut olivat hänen oman seurakuntansa musiikkia ja usein James yhtyi itse lauluun. Koitin sanoa, että minun pitäisi soittaa ministerille sopiakseni tapaamisesta. Hieman vaivalloisesti James vaimensi musiikkia ja piti tiukasti huolen siitä, että ääni palautui entiselleen heti puhelun päätyttyä.

Ensimmäisellä kerralla  ministeri totesi nopeasti, että soittakaa vasta sitten, kun olette Lusakassa. Ymmärsin hänen äkseerauksensa vasta, kun olin ministeriössä.

Ajomatka sujui joutuisaan. Pian puhelinkin alkoi vastaanottaa minun viestejäni ja hän kertoi, että heidänkin matkansa oli alkanut ihan hyvin ja korvaava linja-auto kulki aikataulussa eteenpäin.

Otimme pitkin matkaa kuvaa ympäristöstä ja tiestä. Varsinkin Jamesin ohitukset olivat mielenkiintoisia. Ensin hän ajoi ihan ohitettavan perään ja kuvittelemansa sopivan paikan tullen hän pikaisella väännöllä siirtyi ohitukseen. Ne näyttävät videolla varmaan mielenkiintoiselta. Vähän kuin olisi ollut rallissa.

Yhden kerran kävi sitten niin, että kun poliisipartio pysäytti automme keskellä valtatietä, minulla oli vielä kamera käsissäni. Poliisi automme sivuun ja pyysi minut ja Jamesin ulos. Poliisi oli vihainen ja sanoi, että virkamiehiä ei saa kuvata. Koitin selittää, mitä kuvasin, mutta poliisi ei halunnut kuunnella. Sanoin, että meillä on kiire terveysministerin vastaanotolle Lusakaan. Naispoliisi vaati meitä poistamaan videolta sen pätkän, jossa oli näkyvissä poliiseja. En osannut uudella kameralla moista tekoa suorittaa, joten huusin autosta Susannen apuun. He kertoivat jälkeenpäin olleensa hieman peloissaan tuon huudon takia. Susanna teki nopeasti tuon pyydetyn toimenpiteen takia, Susanne sai sen kuitenkin pikaisesti tehtyä ja sitten hän alkoi esitellä seuraavaa videota, jossa näkyi mm. auton nopeusmittari pahimmassa kohdassa kuvattuna. Löin käteni pikaisesti kameran päälle ja sanoin, että nythän se viimeinen otos tuli poistettua. Toistin taas, että poliisi voi oikein hyvin soittaa terveysministerille, jos ei nyt vielä ole viestini mennyt perille, että meillä on kiire. Otin samalla ylös poliisiauton rekisterinumeron. Asia näytti tulleen poliisille selväksi ja voimme jatkaa matkaa.

Meillä meni reilu kolme tuntia, kun kolkuttelimme Lusakan kaupungin rajoja. Soitin uudestaan terveysministerille hänen pyyntönsä mukaisesti ja hän pyysi meitä tulemaan suorinta tietä terveysministeriöön. Se muuten sijaitsi ihan Suomen suurlähetystöä vastapäätä HaileSelassie roadilla.

James löysi ministeriön helposti. Alakerrasta meidät ohjattiin 5. kerrokseen. Siellä saimme kirjoittautua sisään ministeriöön. Sitten tapasimme ministerin sihteerin, joka esitti, että odottaisimme tapaamista 5. kerroksen odotushuoneessa. Siirtyessämme sinne, kuulimme, että odotustila oli varattu kokouksen pitoa varten. Meidät suositeltiin menemään 4. kerroksen odotustilaan. Siellä ei kuitenkaan ollut varsinaista odotustilaa ja aulan virkailija esitti meille, että odottaisimme alakerran aulassa heidän kutsuaan, sillä aulatila oli melkoisen pieni 4. kerroksessa.

Nyt alkoi tuntia siltä, että olimme joutumassa pyörityksen kohteeksi. Poikkesin sanomassa 5. kerroksen virkailijalle, että menemme nyt hetkeksi alakertaan odottamaan, mutta tiedoksi haluan sanoa, että meillä ei valitettavasti ole paljon aikaa jäädä istuskelemaan käytävillä.

Emme sitten ehtineetkään alakerrassa muuta kuin istahtaa alas, kun tuli kutsu siirtyä 5. kerrokseen. Kipusimme ylös rappusia, ja puhisimme koputtaessamme tohtori Chikusan oveen.

Kättelimme ja esittäydyimme. Herra Chikusa oli todennäköisesti pitkän linjan poliitikko. Hän oli myös parlamenttiedustaja ministerin pestinsä lisäksi.

Selostimme hyvin ytimekkäästi asian ja ministeri kuunteli mielenkiinnolla. Totesimme ehdot, jotka meidän puoleltamme olivat asiassa olemassa. Ministeri taas kertoi, että heidän täytyisi saada luettelo tarvikkeista, joita olisi mahdollisuus toimittaa. He sitten katsoisivat, mitä tavaraa heidän sairaaloissaan tarvittaisiin ja luettelon pohjalta laadittaisiin sitten asiakirja, jonka avulla terveysministeriön virkamiehet voisivat hakea lähetykselle tulli- ja arvonlisäverovapautusta Finanssiministeriöstä.

Tunnuimme olevan hyvin yksimielisiä asiassa. Lopuksi otimme ryhmäkuvan ministerin ja oppilaiden kanssa. Hyvästelimme ja lupasimme olla pikaisesti yhteydessä Suomeen saapumisemme jälkeen.

Koulun kansliaan toimitin heti pyynnön, että alkaisivat lahjoittajatahon kanssa heti valmistella luetteloa lahjoitettaviksi tarkoitetuista tavaroista.

Sitten James kuljetti meidät majapaikkaan Lusaka Backpackersiin. Olimme siellä hieman klo 13 jälkeen. Ndolan bussin pitäisi aikataulun mukaan olla perillä klo 13.30 ja siksi pyysin Jamesia käymään varmistamassa bussiasemalla, että kaikille löytyisi turvallinen taksi tätä lyhyttä matkaa varten.

Nyt porukalla oli sitten aika tottua hieman erilaiseen majoittumiseen. Aviopareille tai avioliiton omaisessa suhteessa asuville oli lupauksen mukaisesti kahden henkilön huoneet. Huoneita oli sitten viime kerran jonkin verran fiksattu. Hyttysverkko oli rakennettu sellaiseksi, että huoneesta tuli illan tullen melkoisen pimeä. Valaiseva lamppu jäi hyttysverkon katteeksi rakennetun tummasävyisen kankaan yläpuolelle ja valaistusteho oli onneton.

Lusakassa useimmat meistä asuivat varsin vaatimattomissa oloissa, mutta monen mielestä se myös oikein hyvin tällaiseen matkaan. Erityisen iloinen olin siitä, miten joustavasti ihmiset suhtautuivat siihen, kun huonejärjestelyjen kanssa jouduttiin vekslaamaan loppuun asti. Ihmisten sairastumisille emme voineet mitään, emmekä sillä, että majapaikka oli buukattu viimeistä makuupaikkaa myöten täyteen.

Muuten kaikki majapaikassa ilmoittautumista myöten sujui erinomaisesti. Uusi vastaanottovirkailija oli kaikkia aikaisempia tehokkaampi ja ystävällisempi.

Vietimme tässä paikassa vain yhden yön. Jokaisen tuli jakaa matkavarusteensa siten, että osan tavaroista voisi jättää tänne Lusakaan ja safarille sitten ottaisi mahdollisimman vähän tavaraa.

Koitimme hyödyntää iltapäivää mahdollisimman hyvin. Osa lähti kävellen uudelle Levyn kauppakeskukselle. Kaikki liikepaikat eivät olleet vielä täyttyneet. Tämä kiinalaisten sijoittajien varoin rakennettu keskus oli upea. Lounastimme 1980-luvulla Jugoslaviasta Afrikkaan siirtyneen serbin ravintolassa. Kaikki olivat annoksiinsa todella tyytyväisiä. Ravintolan toisessa nurkassa Lapit, Nasu ja Tahrvo nauttivat paikan omista leivoinnaista. Pelkkiä kehuja kuului siltäkin suunnalta.

Bussimme lähtisi aamulla klo 7 ja auton luona tulisi olla jo klo 6.30. Kovin pitkälle ei siis kannattanut illaksi suunnitella ohjelmaa.

Majapaikan ravintolan pitäjä oli sitten viime kerran vaihtunut. 35 000 kwachan hampurilaisannos osoittautui monen mielestä erinomaiseksi ateriaksi. Pihvi oli kuulemma todella hyvä. Eipä ollut ainakaan minkään kansainvälisen ketjun ruokaa ja paikan päällä valmistetut perunat olivat myös erityisen maukkaita.

Hain illalla valmiiksi bussiliput Mazhandun bussiin. Auton on tarkoitus lähteä matkaan aikataulun mukaan.

Hyttysverkot alas ja unten maille. Miljoonakaupunki Lusaka oli varsin hiljainen. Jokunen hälytysajoneuvo liikkui yön aikana. Matkalaiset toivat sitten itse mukanaan omia persoonallisia ääniä ja jossain vaiheessa meistä itse kukin sai nauttia niiden äänien soinnista.

Keskiviikko 1.3.2012

Onnistuimme saamaan backpackerissa yksinkertaisen aamiaisen ennen lähtöämme.

Kaksi matkalaisista ajatteli menomatkan Livingstoneen sujuvan paremmin taksin penkillä. Vatsa antoi sellaisia merkkejä, että suuressa vessattomassa bussissa kulkeminen ei ehkä olisi nautinto. James oli vielä tavoitettavissa ja hänelle sopi oikein hyvin ajaa vielä yksi koko päivän keikka. Harvoin taksi tällaisia pitkiä ajoja saa ajettavakseen.

Lähdimme kimppatakseille bussille ja itse valmistauduin säntäämään lippuluukun seutuville kauppaamaan ylimääräisiksi osoittautuneita kahta lippua. Ihme kyllä ilman, että kukaan olisi tingannut, sain liput menemään kaupaksi. Bussi oli viimeistä paikkaa myöten täynnä.

Bussien varustetasossa emme havainneet mitään puutteita. Yutongin bussin rungon päättelimme olevan kiinalaisen. Istumapaikkojen jakamisesta emme päässeet koskaan perille. Paikat jaettiin ensimmäisen kerran siinä yhteydessä, kun liput varattiin, mutta sitten aamulla bussin ovella jako meni uusiksi.

Varhain aamulla kannatti lähteä tällaiselle pitkälle matkalle. Meni useampi tunti ennen kuin ilma lämpeni. Sitä emme sitten oikeastaan lainkaan huomanneetkaan, sillä bussin ilmastointi toimi erinomaisesti.

Jokin muu asia sen sijaan järkytti. Matkamme virkistykseksi bussiin oli hankittu elokuvia. Alkuvaiheessa matkaa bussin peräpäässä tärisi. Esityksen volyymi oli sitä luokkaa, että naapurin sanomisista ei voinut saada mitään selvää. Ääntä saatiin anomuksesta pienemmälle. Se ei tässä kuitenkaan ollut se suurin ongelma. Elokuvan sisältö oli aivan käsittämätöntä väkivaltaa. Oli pakko käydä kysymässä, mikähän viihdyttämis- tai kasvatustarkoitus bussin palveluhenkilökunnalla oikein on. Hetken kuluttua sitten filmin esittäminen loppui, ja tilalla alkoi soida hengellinen musiikki.

Muuten matka sujui hyvin. Kuudetta sataa kilometriä läpi eteläisen Sambian ei tuntunut erityisemmin rasittavan matkalaisia. Reitin varrelle osui muutamia taukopaikkoja, joissa oli oikein siistit wc-tilat ja suolaistakin löytyi nälkään. Loppumatkasta saimme nauttia osin EU:n tuella rakennetusta todella hyvätasoisesta tiestä. Matka kesti kaiken kaikkiaan 6½ tuntia.

Bussin päätepysäkiltä oli vain kivenheitto Livingstonen kotiimme Jollyboysiin. Asumismuodot olivat jälleen vaihtelevia. Tyttöjen kohdalla ilmeni vaikeuksia heti, koska huoneessa täytyi olla jokin kosteusvaurio. Oireilu alkoi nimittäin heti. Hyvässä sovussa tilanne saatiin selviämään porukan kesken, koska majapaikassa ei ollut vapaita tupia vaihtoja varten.

Ne, jotka majoittuivat pihalle oleviin kahden henkilön majoihin, olivat majapaikastaan kovin tyytyväisiä. Samoin ne, joiden onnistui saada huone, jossa oli peseytymismahdollisuus. Jollyboysissa kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan hygieniastaan. Peseytymistiloja oli eri puolilla majapaikkaa.

Sitten viime maaliskuun tätäkin majapaikkaa oli ehostettu ja myös laajennettu. Tunnelma oli rennon nuorekas. Me sovimme siihen tunnelmaan oikein hyvin.

Poikkesimme iltapäivällä syömään pääkadun varteen paikalliseen ravintolaan. Sen opimme, että pihviruokaa ei ehkä kannata varata. Pata- ja kanaruuat sen sijaan saivat kiitosta. Ja palvelu.

Mishon kanssa ehdimme sopia seuraavan aamun safarista. Hän oli tulossa mukaan retkellemme. Meitä oli melkoisen paljon väkeä osallistumassa yhdelle safarille ja Mishon asiantuntemuksella tulisi taattua se, että mahdollisimman moni saisi vastauksia kysymyksiinsä.

 

Bussin päätepysäkiltä oli vain kivenheitto Livingstonen kotiimme Jollyboysiin. Asumismuodot olivat jälleen vaihtelevia. Tyttöjen kohdalla ilmeni vaikeuksia heti, koska huoneessa täytyi olla jokin kosteusvaurio. Oireilu alkoi nimittäin heti. Hyvässä sovussa tilanne saatiin selviämään porukan kesken, koska majapaikassa ei ollut vapaita tupia vaihtoja varten.

 

Ne, jotka majoittuivat pihalle oleviin kahden henkilön majoihin, olivat majapaikastaan kovin tyytyväisiä. Samoin ne, joiden onnistui saada huone, jossa oli peseytymismahdollisuus. Jollyboysissa kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan hygieniastaan. Peseytymistiloja oli eri puolilla majapaikkaa.

 

Sitten viime maaliskuun tätäkin majapaikkaa oli ehostettu ja myös laajennettu. Tunnelma oli rennon nuorekas. Me sovimme siihen tunnelmaan oikein hyvin.

 

Poikkesimme iltapäivällä syömään pääkadun varteen paikalliseen ravintolaan. Sen opimme, että pihviruokaa ei ehkä kannata varata. Pata- ja kanaruuat sen sijaan saivat kiitosta. Ja palvelu.

 

Mishon kanssa ehdimme sopia seuraavan aamun safarista. Hän oli tulossa mukaan retkellemme. Meitä oli melkoisen paljon väkeä osallistumassa yhdelle safarille ja Mishon asiantuntemuksella tulisi taattua se, että mahdollisimman moni saisi vastauksia kysymyksiinsä.

Torstai 1.3.2012 – odotetulle safarille

Jollyboysin keittiön väki lupasi aamulla tulla etuajassa valmistamaan meille aamiaista. Onhan se tuon kokoiselle porukalle jo ihan kannattavaa – keskimäärin aamiaistamisemme kustansi noin 380 000 kwachaa.

Tänäänkin kaikki olivat ajoissa paikalla, kun auto oli meitä noutamassa klo 7.

Sää oli edelleen upea. Luvassa oli taas aurinkoinen päivä. Matka Kazungolan raja-asemalle kesti 48 minuuttia. Auto ajoi melkein koko ajan reilua ylinopeutta.  Ihan niin kuin aikaisemmillakin kerroilla rajalla oli kilometrien rekkajonot. Kalliille safarille kulkevat turistit kuitenkin ohittivat jonot. Täytettyämme maasta poistumiskaavakkeet veimme oppaamme kanssa passit tarkistukseen. Matkalaista ei tarvinnut nähdä. Leimat 19 passiin tulivat muutamassa minuutissa.

Auton kimpussa oli molemmilla puolilla matkamuistomyyjiä. He eivät kuitenkaan tyrkyttäneet tässä kohtaa tavaroita, sillä he tiesivät, että menomatkalla turistin ei kannata tavaroita ostaa. Botswanan puolella rajaa saattaisi menettää heti ostoksensa tai sitten saisi maksaa tullimaksun.

Siirryimme joen rantaan. Paikkaan, jonka läheltä kulki neljän maan: Sambian, Botswanan, Zimbabwen ja Namibian raja. Pikaveneellä matka vuolaasti virtaavan Sambesin yli kestänyt kovin kauan.

Toisella puolella rantaa meitä odotti kaksi safariautoa.  Ensimmäisessä veneessä saapunut porukka kipusi lähimpään autoon. Hetken päästä myös toinen porukka kapusi autoon.

Samalla kuulimme oudon uutisen. Botswanassa on säädetty uusi laki. Nykyään yhteen safariporukkaan saa kuulua enintään 14 matkalaista. Meidän 20 henkilön porukkamme jaetaan siis kahteen ryhmään ja majoitumme maastossa toisistamme erilleen. Ei ollut kiva juttu, mutta emme voineet asialle mitään.

Joen rannalta ajoimme ensinnä Botswanan raja-asemalle.  Tarkistusta varten täytimme taas uuden kaavakkeen. Toimenpide sujui ihan yhtä nopeasti, mutta nyt jokaisen piti kulkea oman passinsa kanssa  ja virkailija löi leiman passiin.

Auton suuntaan kuljettaessa piti muistaa käydä kastelemassa kenkänsä suu- ja sorkkatautia vastaan. Raja-aseman edessä oli kiulu, jossa tekstiili lepäsi nesteessä. Botswanalaisten huolen ymmärtää. Muutamia vuosia sitten tauti vei koko maan nautakarjan.

Vihdoin olimme Botswanassa, mutta safarin alkuun meni toki vielä tovi. Ajoimme 15 kilometriä Kalahari safaritoimistolle. Siellä suoritimme safarimaksun, nautimme kahvit, teet ja muffinsit sekä kutsuimme mukaan tervetulleeksi Mishon.

Misho oli vuonna 2007 opastamassa ryhmäämme safarilla. Viime vuosina hänellä on ollut suuria vaikeuksia. Vuonna 2009 hän ajoi kolarin elefantin kanssa  ja hän kulkee yhä vasen käsi paketissa. Käsi ei ole toipunut ja 6.3. hän on menossa Etelä-Afrikkaan hakemaan apua kasivaivoihinsa. Pahimmassa tapauksessa edessä on käden amputointi.

Taukopaikalta siirryimme rantaan ja aloitimme safarin risteilyllä Sambesilla. Tarkoitus oli tutustua joen varren lukuisiin lintuihin. Toki siellä nähtiin myös krokotiilejä, virtahepoja, joen rannalla elefantteja, antilooppeja ja monia, monia muita nisäkkäitä.

Aurinko porotti, mutta ensimmäistä kertaa kukaan porukasta ei polttanut ihoaan. Mishosta oli suuri apu laivan alemmalla kannella täydentämässä kuljettajan esitystä alueen eläimistöstä.

Ihmiset nauttivat. Kuvia otettiin vinhaan tahtiin.

Klo 14 maissa palasimme toimistolle ja meitä odotti siellä lounas. Se vasta yllätys oli. Kaikki olivat täysin hämmästyneitä. Seisovassa pöydässä on runsaasti erilaisia vaihtoehtoja ja ruoka oli todella maittavaa.

Lounaan jälkeen lähdimme safariautoilla kohti luontoa ja sitä kaikkien mielestä aitoa safaria. Jostain syystä aloitus oli erilainen kuin aikaisemmilla kerroilla. Ajoimme ensin reilut 20 kilometriä Choben luonnonpuiston läpi kulkevaa maantietä ja sitten poikkesimme hiekkapolulle.

Safarien hinnat ovat nousseet joka vuosi ja niiden toteutustapakin on muuttunut. Safarien hinnat ovat nousseet joka vuosi ja niiden toteutustapakin on muuttunut. Yritykset ovat tehneet konkursseja ja uskon muutosten avulla haetaan kustannussäästöjä.

Nyt meitä ajatettiin yhteen menoon pitkin luonnonpuistoaluetta reilun neljän tunnin ajan. Siinä oli ihan urakkaa, sillä luonnonpuistossa ei ihan missä tahansa hypätä autosta lepuuttelemaan kinttuja, sillä puskan takana voi olla leijona – nälkäinen ja vihainen. Autossa istuessa villieläimistä ei pitäisi olla häiriötä, mutta autosta ulos ei parane astua.

Ensimmäistä kertaa safarille saapuneelle kokemus oli varmasti aikamoinen. Maaliskuussa ei yleensä pitäisi olla tällaisia määriä elefantteja, eikä kai puhveleitakaan. Me saimme kuitenkin nauttia runsaasta elefanttikannasta. Muutaman kerran pelästyimme oikein kunnossa, kun auton edessä ollut elefantti ei ollutkaan oikein halukas poistumaan auton tieltä. Oppaatkin sanoivat, että alueella on ihan liikaa elefantteja. Ne aiheuttavat paljon haittaa aitaamattoman puiston reuna-alueilla asuville ihmisille. Muutaman kymmenen elefanttikaverin läpikulku piha-alueen läpi jättää jälkeensä pahaa jälkeä, joissain tapauksissa saattaa heikompi talo lähteä pitkätorvisten matkaan.

Kiersimme, kiersimme ja kiersimme, mutta leijonaa ei runsaan kasvillisuuden seasta löytynyt tällä kierroksella.  Sen sijaan yksi nuorehko elefantti järjesti meille näytöksen pelatessaan Sambian Afrikan jalkapallomestaruuden kunniaksi innokkaasti leopardin nahkalla. Auringon lasku savannilla on kokemus. Ei se toki vedä vertoja auringonlaskulle Näppilän sillalla, mutta Näppilän sillan seutuvilla eivät  näköpiirissä keiku kirahvien kaulat ja massiivisten elefanttien silhuetit.

Hämäryys lisääntyi nopeasti ja ennen pimeää saavuimme majapaikkaamme. Jakautuminen telttoihin sujui yhtä suuressa yhteisymmärryksessä kuin aiemmin huoneiden jaot backpackerseisssä. Teltat olivat hyvälaatuisia: ilmastoituja, mutta myös hyvin suojattuja hyttysiltä. Telttojen takana kerrottiin olevan koko yön valoja, jotka karkoittavat  villieläimiä. Useimmat valot sammuivat kuitenkin ja iltahämärän aikana.

Edessä oli illallinen. Luonnossa ruoka yleensä maittaa. Vaikka olimmekin tankanneet lounasta vatsan täydeltä, maistui ruoka jälleen.  Salaattia, riisiä ja kanaa – maukasta.  Aterioimme nuotion ympärille asetetuilla istuimilla.

Naapuriteltasta saimme pari vierasta katsastamaan leirimme kunnon. Lupasimme poiketa heidän leirissään illallisen jälkeen. Välimatkaa oli ehkä kilometri, mutta villissä luonnossa sitä ei kuljeta jalan. Leirivastaavamme lupautui ajamaan meidät vieraisille.

Kyläreissulla lauloimme muutaman laulun. Olimmehan matkaa varten painaneet Virtasen Sarin avulla mukavan lauluvihon. Sari muisti laulujen joukkoon yhden mukavan kappaleen ”Norjalaisen villapaidan” – ja sekös jos mikä sopi laulettavaksi safarilla Botswanassa.

Tämän porukan kanssa olisi ollut todella hienoa viettää pitempäänkin iltaa yhdessä, mutta Botswanan parlamentti oli päättänyt toisin. Palasimme omalle leirillemme ja muutamaa lukuun ottamatta asettauduimme yöpuulle.

Yön äänet olivat tällä safarilla enemmänkin kotitekoisia. Itsekin sain syytöksen kuorsauksen kaltaisen äänen tuottamisesta. Toivottavasti kenenkään safarin öisten äänien seuraaminen ei tämän takia mennyt pilalle.

Perjantai 2.3.2012 – safarilta putouksille – kokemusten ruuhkaa

Lomalla kun olemme, niin aikaisin heräämme. Tänä aamuna kolinaa alkoi kuulua klo 5.30 maissa. Meille valmisteltiin aamiaista ja melkein samoihin aikoihin telttojen ovilla käytiin toivottelemassa hyvät aamut. Oppaat olivatkin varmaan ehtineet levätä kunnolla. Toisesta leiristä kerrottiin, että oppaat olivat klo 22 toivotelleet hyvät yöt ja siirtyneet nukkumaan. Siis meidän joukkomme turvamiehet!

Aamu valkeni ja kaikki oli hyvin. Telttojen eteen kannettiin lämpimät pesuvedet. Aamiainen odotti pöydässä.

Aamun varhaisuudesta huolimatta kuului iloisia hyvän aamun toivotuksia. Tavarat oli pian pakattu, samoin aamiainen nautittu. Viileähkössä aamussa nousimme safariautoon ja aloitimme aamuajelun. Tavoitteena oli jälleen leijonan löytäminen.

Luonto lepäisi vielä. Meni pitkään ennen kuin ensimmäisiä lintuja, apinoita ja antilooppeja ilmaantui eteemme. Kiertelimme puistoa vielä 90 minuuttia ennen kuin suuntasimme kohti luonnonpuiston rajaa.

Paluumatka sujui vauhdikkaasti. Pääteillä ajettaessa 60 km/h olisi norjalaisesta villapaidasta ollut todella hyötyä.

Porukan ollessa taas kasassa oli  kiva kuulla toisen joukon juttuja. Illalla yleisen turinoinnin lomassa joku oli kysynyt ryhmän oppaalta, että onko täällä poikennut enemmänkin suomalaisia safarilla. Opas sanoi, että kyllä, hänen mielestään suomalaisia on ollut täällä varsin runsaasti. Hetken päästä opas oli täydentänyt, että tuolla toisessa ryhmässä on se suurikokoinen keltapaitainen mies. Hänen kanssaan täällä on käynyt paljon suomalaisia. Suomalaiset siis tässä tapauksessa tarkoittivat pääasiassa vesilahtelaisia.

 

Raja-aseman ja Livingstonen kaupungin välillä ajetaan myös luonnonpuiston läpi. Suurin piirtein puolivälissä matkaa tielle oli pyrkimässä pitkä käärme.  Kuumalla asfaltilla sen liikkeet olivat hyvin ripeät ja käärme luikahti suojaan auton alta.

Tiesimme, että meillä oli suunnitteilla muutos matkaohjelmaan. Safarille lähtiessä vastaanotossa kerrottiin, että meidän tulisi osallistua Viktorian putousten retkeen safarilta palattaessa. Olin hieman torjuvainen ajatukselle, sillä noin suurten kokemusten tuleminen ihan peräjälkeen ei välttämättä ole hyvä asia. Asiasta puhuttaessa emme tienneet, että meidän pitäisi lähteä ihan putkessa putouksille. Siitähän ei nyt voisi millään tuilla mitään. Meidän on aivan pakko jättää tavaroita majapaikkaan ja suojata mukaan otettavia tavaroita putouksen kosteudelta.

Olimme takaisin majapaikassa hieman ennen klo 10. Huoneemme eivät olleet vielä valmiina. Yksi matkalaisistamme oli kuitenkin jäänyt Jollyboysiin, eikä osallistunut safarille, joten siihen huoneeseen saimme jätettyä tavaroita. Majapaikan johtaja vaati meitä lähtemään heti, mutta sanoimme, että lähdemme 30 minuutin kuluttua ja jos se ei majapaikalle sovi, that´s fine.  Minuutit kuluivat joutuisaan. Olimme kaikki kuitenkin hyvissä ajoin ennen määräaikaa valmiina. Bussi odotti meitä. Asiasta ei sitten tämän jälkeen enää puhuttu.

Onneksi tajusivat, että näin suuri ryhmä on taloudellisesti heille melkoisen merkittävä. Lisäksi painoarvoa tuo se, että vuosien varrella Vesilahdesta on käynyt paikan päällä lukuisia ryhmiä. Kuka tietää, vaikka tulevaisuudessakin tänne haluaisi kotiseudultamme joku poiketa.

Tiesimme, että joessa on runsaasti vettä. Se lupasi hyvää. Porukalle oli kerrottu, että tarkoitus on lähteä matkaan vähissä vaatteissa.

Sisäänpääsymaksu oli noussut edelliskerran 92 000 kwachasta 100 000 kwachaan. Ennen varsinaista putousaluetta onnistuimme ottamaan muutaman valokuvan ja hieman filminpätkääkin.

Sitten alkoi kulkeminen läpi vaihtelevien sadekuurojen. Voimakkaampiakin saderyöppyjä täällä on tullut koetuksi, mutta ihmiset vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä tästäkin kastumisesta. Kuljimme läpi koko Sambian puoleisen osuuden putouksen ylätasanteella. Paikoittain sumu oli niin tiiviistä, että montakaan metriä ei nähnyt eteensä. Tuntui hienolta kulkea ja kokea tätä kaikkea yhdessä. Olimme koko matkan olleet kuin yhtä perhettä ja tämä yhteinen kaste kruunasi yhteisöllisyytemme.

Uitettu porukka kulkeutui putoukselta palatessaan putouksen  vasemmalla puolella sijaitseville kallioille kuivaamaan vaatteitaan. Riisuuduimme melko vähiin vaatteisiin ja nostelimme vaatteemme puiden oksille ja kiville. Kivet olivat kuumia ja olin kuulevinani pienen kihahduksen kun asetin vaatteeni kiville.

Moni meistä oli ennen matkaa nähnyt dokumentin TV:stä Viktorian putouksista. Valtaa alueella näyttivät pitäneen apinat. Ne verottivat Zimbabvesta Sambiaan ostoksilla käyneiden matkatavaroita. Meitäkin muutama apina seurasi kulkiessamme kuivattelemaan rantakallioille. Oppilaille ystävällisenoloiset apinat aiheuttivat pelottavan kohtaamisen. Aluksi apinat kiertelivät oppilaiden kuivattelupaikan ympärillä ja olivat tekevinään omia toimiaan. Yhtäkkiä apina oli ottanut spurtin ja napannut  toiselta oppilaalta lompakon ja toiselta kameran. Varastamiaan tavaroita tarkasteltuaan apinat olivat kuitenkin todenneet, että heillä ei ole noista mitään iloa päivän murkinaa kerätessään. Niinpä apinat siirtyivät tarkistamaan paikalla olevien suurien jäteastioiden sisällön.

Kovin pitkää aikaa meidän ei tarvinnut odotella vaatteidemme kuivahtamista. Ihan kuiviksi  emme niitä tietenkään kuivattaneet, sillä pikkuinen kosteus oli virkistävä matkaa jatkettaessa.

Putouksen edustalta muutamat löytävät matkamuistoja kotiin. Suurin osa lähtee poikkeamaan myös Sambian ja Zimbabwen yhdistävälle rautatie- ja maantiesillalle. Paikalla käynti ei maksa mitään, mutta tullen mennen pitää kuitenkin poiketa Sambian rajaviranomaisten luona. Benji-hyppyä ei kukaan ryhmästämme rohkene kokeilla. Tämä on se paikka, jossa viime vuosina on tapahtunut useampia vahinkoja.

Palasimme majapaikkaan pikkutakseilla hintaan 35 000 kwachaa/auto.

Huoneiden löytyminen olikin sitten palattuamme muutamilla tuskan takana. Tapani nimellä oli varattu uusi huone, koska Tuula ja Tahvo olivat liittymässä joukkoomme palattuamme putouksilta. Huoneita vaihdettiin useampaan kertaan ja erityisesti Reijoa ja Akia pitää kiittää kärsivällisyydestä kaiken sähläyksen keskellä.

Pikkujoukolla poikkesimme klo 14 lähellä Livingstonen keskustaa sijaitsevassa koulussa. Koulun oppilaat olivat 13-18 –vuotiaita. Koulu oli valtion omistama ja siellä painotettiin matemaattisia ja teknisiä aineita. Vastaavia kouluja Sambiassa oli kolme ja tähänkin kouluun oli kova tunku. 1005 oppilaasta 800 oli majoitettuna koululla. Perheet maksoivat koulupaikasta vuodessa 3 800 000 kwachaa ja lisäksi tuli hankkia kouluasu.

Rehtori oli persoonallinen ja innokas. Koulussa oli urheilupäivä poiketessamme siellä ja rehtori oli teemaan sopien pukeutunut verkkareihin ja istui pöytänsä takana koko tapaamisemme ajan lippalakki päässään. Rehtori toivoi jonkintasoista yhteistyötä Suomeen. Valitettavasti emme voineet tästä antaa minkäänlaisia takuita.

Kiertelimme läpi koulualueen. Opetustilat olivat varmaankin Sambian standardin mukaan erinomaisessa kunnossa.

Nyt oli edessä matkamme rauhallisin aika. Seuraava  yhteinen meno oli vasta lauantaina klo 15.30 lähtiessämme Sambesi-joen risteilylle.

Ehdimme nauttia majapaikan allasalueesta, ottaa aurinkoa, ostella postimerkkejä ja kirjoitella kortteja ystäville. Itse päädyin leikkauttamaan hiuksiani. Sillä käynnillä oli käydä huonosti. Olin nukahtaa leikkuupenkille ja koneen kanssa touhuava henkilö oli ymmärtänyt, että minullekin oli tarkoitus tehdä samanlainen leikkaus kuin paikallisille miehille – siis kalju. Onneksi ehdin ihan viime vaiheessa estää hankkeen. Muutama karva päässä kasvua odottaen poistuin 80 000 kwachaa köyhempänä.

Lauantai 3.3.2012 – lepoa

Kerrankin sai aamulla nukkua. Aamiaisella klo 8 maissa näkyi kuitenkin jo suurin osa porukasta. Ihmisiä lähti kaupungille omaan tahtiinsa.

Seuraava tapaaminen oli sitten klo 15.30. Auto saapui noutamaan meitä ajoissa risteilemään Viktorian putousten yläjuoksulle Sambesi-joelle.

Paikan päällä oli yllättävän paljon väkeä. Tutustuimme laivalla James Kalebukan koulun henkilökuntaan. Saimme heidät innostumaan laulamaan laivalla Namonga ye ye yen ja lauluun ja tanssiin yhtyi koko porukka laivalla. Amerikkalaisrouville oli heidän matkaa varatessaan sanottu, että mahdattekohan te oikein haluta mukaan tälle risteilylle, jossa on mukana iso joukko suomalaisia. Siellä saattaa meno olla vauhdikasta. Rouvat tuntuivat viihtyvän kovasti joukossamme.

Koimme lisäksi auringonlaskun, nautimme joenvarren luonnonpuiston monipuolisesta eläin- ja lintukannasta sekä laivalla tarjotusta illallisesta.

Ihanan illan tunnelmaa latisti hieman se, että saimme jälleen aamulla herätä kovin aikaisin. Bussilla pitää olla klo 5.30 ja auto starttaa klo 6. Ihme kyllä, majapaikka järjesti meille nytkin ennalta tilattuna aamiaisen. 348 000 kwachaa.

Sunnuntai 4.3.2012

Ennen bussiin nousua kysyin, mahdetaanko tässäkin bussissa esittää jotain kasvattavaa ja mieltä järkyttävää väkivaltaa. En saanut mitään vastausta.

Mazhandun bussissa oli mukavat istuimet. Matkan alussa bussi ajoi vaa´alle, mutta sen jälkeen saimme ajaa reilun tunnin seuraavalle taukopaikalle. Vessatauoillakin porukka pysyi kasassa, vaikka muutamassa kohdassa sydän pomppailikin pelätessämme ehtivätkö viime hetken vessavieraat ajoissa oikeaan bussiin. Matkan aikana näimme elokuvaa toisesta maailmansodasta. Ruumiita siinäkin tuli tasaiseen tahtiin. Parempi sulkea silmänsä ja pienentää edellisten öiden univelkaa.

Lähestyimme Lusakaa klo 12 jälkeen. Bussiasemalta ei ollut nytkään vaikeutta saada taksia. Olimme valmiiksi sopineet ryhmät, jotka kulkevat yhdessä Backpackersiin. Saimme samat huoneet kuin 28.2. taloon saapuessamme  ja muutenkin kuviot olivat tutut.

Kaikissa huoneissa kävi kova kohina, kun yritimme pakata tavaroita valmiiksi maanantaiaamun lähtöä varten. Isot matkalaukkumme olivat säilyneet koskemattomina varastossa. Itselläni oli taas pakkaamisenkin kanssa ongelma. Tuliaisia tai edes myyntitavaraa joulumyyjäisiin ei ollut juurikaan tullut hankittua. Aikaa ei vain jäänyt keskittyä ostosten tekoon. Sen verran kiireinen tämä loma oli. Koitimme oppilaiden kanssa poiketa Kabwatan alueella taiteilijoiden myyntikojuilla. Paikka oli kuitenkin varsin tyhjä, koska alueen myyjät olivat Arcadesin sunnuntaimarkkinoilla. Sieltä löytyi mukaan muutamia toivottavasti kauniita kankaita. Eräs myyjä tarjosi suurta virtahepoa ja heitti hinnaksi 300 000 kwachaa. En ollut mötikästä lainkaan kiinnostunut ja heitin ohi kulkiessani hinnaksi 100 000. Myyjä seurasi perässä ja valitti, kun en ota todenteolla osaa tinkaamiseen. Toistin vain 100 000. Uskoin, että myyjä luopuu ja jättää minut rauhaan. Auton luona hän sitten olikin valmis antamaan sen 100 000 kwachalla ja siinä minä sitten seisoin tolkuttoman painava mötikkä käsissäni.

Pakatessa totesin, että 23 kiloa painavaan matkalaukkuuni ei juuri muuta mahdu kuin tuo sarvikuono ja joitain sitä suojelevia vaatekappaleita. Onneksi Akilla oli varastossa ylimääräinen laukku ja sain henkilökohtaiset tavaranikin kotimatkalle.

Riitta informoi meitä melkein jokaisena päivänä lämpötilasta. Parhaimmillaan oleskelumme aikana lämpötila oli pitkälti yli 30 astetta ja auringon tehoa lisäsi se, että se paistaa porotti kotisuoraan taivaalta. Olimme saaneet nauttia erinomaisen hyvästä säästä. Suomessa katsottuna sääennusteet lupasivat ennen matkaa reilun 25 asteen lämpötilaa ja melkoisen jatkuvia sateita. Kärsimmekö matkamme aikana lainkaan sateista? Ainoastaan saapuessamme Lusakaan 28.2.2012 kaupungilla asioilla olleet saivat klo 16 maissa niskaansa kunnon vesiryöpyn. Itse olin silloin oppilaiden kanssa taksissa. Sade ei meitä haitannut, sillä seurasimme mielenkiinnolla, miten taksi pyrki pääsemään perille kohteeseensa. Auto sammui jokaisen pysähdyksen kohdalla ja kuljettaja sai yhdistellä johtoja saadakseen autoon hieman henkeä. Huomasimme toki katujenlainehtivan vedestä, mutta melko pian sateen loputtua paikat olivat taas kuivia.

Sambesin risteilyllä kuulin nuorelta hollantilaiselta, että hänen tulevan viikon lentonsa KLM:llä oli peruutettu. Päätin koittaa päästä selvittämään sähköpostistani, oliko lentoyhtiöltä tullut jotain ilmoitusta asiasta. Ei ollut, joten valmistelimme lähtöä suunnitelman mukaan.

Sunnuntai-iltana Celvin otti vielä yhteyttä. Hän oli halukas tapaamaan tuttujaan Lusaka Backpackersissa, jos saisi sponssausta taksimaksuun 100 000 kwachaa. Sen verran voi apua antaa ja pian Celvin oli paikalla siskonsa kanssa. Aika monta tuttua hän tapasikin: Pietarin muistorikkaalta matkalta oli mukana monta ihmistä, Celvin oli aikanaan Suomessa poikennut Riitan luona Hauralassa ja kunnanjohtajan virkahuoneessa Vesilahdessa. Kaveri vaikutti elämäänsä tyytyväiseltä; työtä riitti ja paikallisen kustannustason mukaan palkallakin tuli toimeen.

Viimeisenä yönä olisi varmaan saanut nukkua kunnolla, jos etuterassilla ei olisi ollut klo 3 asti pääosin hollantilaisista koostuvaa seuruetta. Varsinkin joukon naisen nauru oli ärsyttävyydessään vertaansa vailla. Toisaalta hyttysverkon alle ilmaantui toistuvasti iniseviä hyttysiä ja niiden hätistely vei aikansa.

Maanantai 5.3.2012

Aamu kuitenkin koitti aikanaan. Parasta tässä aamussa oli, että emme olleet jatkamassa matkaa klo 5,6 tai 7 vaan vasta klo 10. Saimme syödä aamiaista kaikessa rauhassa, peseytyä pitkää kotimatkaa varten ja punnita matkalaukkujamme.

Majapaikan edessä pysyvää taksipaikkaa pitävä autoilija oli kutsunut paikalle riittävästi autoja kuljettamaan meidät kentälle. Tähän aikaan aamusta matkaan kului vain 20 minuuttia. Jos olisimme lähteneet klo 8 maissa, olisimme saaneet varautua ruuhkien takia tunnin ajoaikaan.

Lähdin itse oppilaiden kanssa viimeisenä kentälle. Matka sujui ilman keskeytyksiä ja saamme edellä lähteneet kiinni. Kentällä pääsemme suoraan matkalaukkujen läpivalaisuun. Minua pyydetään avaamaan suuri matkalaukkuni. Tarkastaja huomaa t-paitani,  jossa lukee ”I love Zambia, I love Vesilahti” ja takana sitten kerrotaan matkan tarkoituksesta. Tarkastaja on hyvin tyytyväinen ja toteaa, että suuri sarvikuono saa varmaan hyvän kodin luotani.

Koneeseen kirjautuminen sujuu nopeammin kuin koskaan. Passintarkastuksen jälkeen siirrymme kansainväliselle puolelle ja aikaa jää riittävästi ostoksille. Paljon halvemmalla useampia tavaroita olisi saanut kaupungilta, mutta se ei estä ostosten tekoa. Tiinan suosituksesta hankin vielä kirahviliinan.

Siirrymme lennolla kohti Nairobia. Tällä kertaa lentomme ei sisältänytkään välilaskua, vaikka olin sitä matkalaisille luvannut. Hyvä palvelu tälläkin Kenya Airwaysin lennolla. Osin tosin voin kiittää Helenaa palvelun tason ylläpitämisestä.

Lento saapuu etuajassa Nairobiin. Siellä meillä on edessä 5 tunnin odotus. Kävimme katsomassa löytyisikö paikkaa business loungeissa pientä korvausta vastaan. Tällä kertaa paikkaa ei löytynyt ja kukin kulutti aikansa omalla tavallaan. 5.kerroksen ravintolassa aika kului nopeasti lentokentän tapahtumia seuraten ja ruuasta nauttien.

KLM:n Boieng 747 lähti kohti Amsterdamia klo 22.55 ja saapui perille klo 5. Matkan parhaimmat turbolenssit koimme tällä lento-osuudella.

Tiistai 6.3.2012

Jotkut odottivat voivansa tehdä vielä hieman ostoksia Schipholin kentällä. Erkanimme oppilaidenkin kanssa ennen passintarkastusta Schengen-alueelle siirryttäessä. Virkailija vaati tytöiltä tarkkaa kuvausta, millainen se opettaja on, jonka seurassa kuljette. Ehdin kyulkea samasta tarkastuspisteestä muutamaa ihmistä aiemmin lävitse. En tiedä, mitä tytöt kertoivat, mutta hetken kuluttua olimme samassa paikassa kokoamassa käsimatkatavaroitamme takaisin laukkuun.

Lento kotiin lähti klo 7.10. Yhdeltä matkustajalta katosi  koneeseen nousukortti lentokentällä. Vuosia sitten siitä olisi voinut tulla isokin ongelma, mutta nykyään uusi kaavake tulostettiin kätevästi portilla, kun kopio matkan lennoista oli mukana.

Helsingissä pääsimme Atron bussiin ilman minkäänlaisia ongelmia.

Hyvästelimme Reijon Helsingissä, Huuhkat Hämeenlinnassa ja lähiseudun porukankunkin vuorollaan.

Miten matka sujui?

Miltä osin matka olisi voinut sujua paremmin? Jälkeen päin tätä on helppo kysyä. Missään vaiheessa porukka ei aiheuttanut mitään hankaluuksia tai ylimääräistä työtä. Ohjeistukset osattiin vastaanottaa maalaisjärjellä ja ihmiset osasivat itsekin hoitaa omia asioitaan.

Joukon yhteistyö oli koko ajan erinomaista.

Lisäksi uskon, että tämä porukka on paras todistaja sille, että Isengen kylässä on saatu todella paljon aikaiseksi niillä varoilla, joita hankkeeseen on vuosien myötä lahjoitettu. Se tuntuu hyvältä, sillä asian eteen on vuodesta 2007 panostettu melkoisen paljon aikaa lukuisten vapaaehtoisten toimesta.

Nyt pidämme taukoa Isengen kanssa. Toki hoidamme sähköasian kuntoon ja siihen varmaan menee vielä hetki aikaa. Elimon on käyntimme jälkeen käynyt kylässä selvittämässä teknisiä asioita ja Patrick sähköyhtiöstä on luvannut vielä uutta tarjousta sähköstä. Alkuperäinen sähkötarjous oli tehty sillä ajatuksella, että koulu oli kaupallinen ja sen takana olisi jokin rahoittajataho. Me emme ainakaan ole sellainen.

Hoidamme lisäksi loppuun terveysministerin kanssa sopimamme asian. Lähetämme matkaan ison kontin sairaalatavaraa Lusakaan. Ministeriö ilmoittaa, mitä tarjotuista tavaroista tarvitaan ja me lupaamme valvoa, että tavara ei katoa pimeille markkinoille.  Noin 60 000 euron tavaraerän saamme lahjoituksena, mutta kontin lähettämisen joudumme maksamaan. Meillä ilmoitettu hinta on 7000-8000 euroa. Kutsumme kaikki mukaan hankkeeseen kokoamaan ropoja tämän lähetyksen mahdollistamiseksi! Tilitiedot löytyvät Koulutien Uutisista.

Tämän jälkeen alamme valmistella Senegalin hankkeen käynnistämistä. Miksi avaamme kohteen toisessa maassa? Koulun kannalta yksi tärkeä näkökulma on se, että maassa käytetty kieli on ranskan kieli. Haluamme tällä tavalla tukea myös kielten opiskelua. Lisäksi opetuksen kannalta uusi kohde tarjoaa monia uusia mahdollisuuksia, jos niitä vain halutaan hyödyntää.

Sinnekin toivottavasti aikanaan pääsee käynnille.

Tälläkin matkalla meillä oli mukana todella fiksuja, luotettavia, erinomaisia oppilaita. Näin on ollut joka kerta, kun oppilaita on ollut mukana. Näiden matkojen jälkeen haluan todeta huoltajille, jotka ovat näitä matkoja pohtineet, että kyllä Sambia on ollut paljon turvallisempi käyntikohde kuin esimerkiksi Lontoo tai Pariisi matkan aikaisen toteutuksen osalta.

Ja lopuksi muutama kiitos! Meeri Salokangas teki rohkean teon lähtiessään 2005 vapaaehtoiselle avustusmatkalleen Afrikkaan. Hän otti vastaan oppilaiden pyynnöstä toimeksiannon viedä oppilaiden taksvärkkirahat johonkin hyväksi havaitsemaansa asiaan. Maa oli Sambia ja kohde oli tietty kylä. Maa on säilynyt, kylän vastuuhenkilö vaihtunut, mutta perusasia on säilynyt. Kun Meeri nyt katsoo taaksepäin, uskon, että hän voi myöntää olevansa asiasta erittäin onnellinen. Hän löysi uuden sydämenasian eläkepäivikseen. Hän sai ison joukon ystäviään mukaan toimimaan sambialaisten hyväksi. Uskon, että kaikki aikaansa asialle uhranneet ovat nyt saaneet vahvistuksen sille, että emme ole puurtaneet turhaan.

Tämän vuoden safarilla tunsi sen suuren vajeen,  joka syntyi siitä, että Tuula ja Tahvo olivat poissa omilla safareillaan eri puolilla Afrikkaa. Tätä vajetta pienentämään halusin Mishon kanssamme safarille. Joka tapauksessa Tuulan ja Tahvon asiantuntemusta ei mikään korvaa. He ovat kuin savannin asukkeja, joille me suomalaiskorpien kulkijat olemme opastettavina Afrikan salaisuuksiin. Salaisuudet avautuvat ja tuntuvat loppujen lopuksi juuri siltä oikealta elämältä. Toivottavasti heidän panoksensa on käytettävissämme vielä vuosia. Ja toki hekin ovat saaneet sähköä omaan elämäänsä tämän toiminnan kautta, ihan niin kuin Meeri omassa elämässään. Ja on tässä vuorovaikutuksessa jotain kaksisuuntaistakin. Nytkin Tahvolta saapui kaunis viesti, jossa he kiittelivät saamastaan avusta Botswanan retkien järjestelyissä. Hyvä, että kontaktit toimivat.

Olisikohan vielä joitain ihmisiä, joita kiinnostaisi käynti porukalla Sambiassa?  Kannattaa ottaa yhteyttä, sillä kuka tietää vaikka vielä kerran ennen työuran päättymistä voisi porukkakäyntiäkin harkita. Ja matkareittiäkin voisi hieman muuttaa.

Matkan jäljiltä on paljon kuvia, jonkin verran ihan mielenkiintoista videomateriaalia, jonkin verran hienoa sambialaista kangasta – niihin voi tutustua koululla teemaan kuuluvissa tapahtumissa.

Vesilahti-Isenge päivää on vietetty joka vuosi toukokuun 14. päivänä, Tuulan nimipäivänä klo 13. Silloin tarkistamme Isenge-tilit. Juhlaan ovat kutsuttuja kaikki ne, jotka 14.5.2010-13.5.2012 ovat ohjanneet varoja avustustilille. Nyt tähän joukkoon kuuluvat mukaan kaikki ne, jotka tukevat Kontti Sambiaan –hanketta tai Senegal-hanketta.

Kiitos kaikille matkalaisille! Tervetuloa mukaan Kreikkaan 3.6.2012 ja Vietnamiin helmikuussa