Videota ei löydy

6. Marras, 2015

OPPILAIDEN MATKAKERTOMUKSET - PÄIVITETTY 17.6.2016

TORSTAI 8.10.2015. LÄHTÖPÄIVÄ.

Matkamme alkoi Tapanin pihasta klo 2.00. Ajoimme Helsinki-Vantaan lentokentälle, jossa joukkoomme liittyi vielä Fanny ja Santeri.
Matkamme reitti oli seuraava: Helsinki - Frankfurt - Madrid - Dakar. Välilaskuja oli siis kaksi ja niiden aikana kävimme syömässä, shoppailemassa ja kuluttamassa aikaa. Lennot sujuivat hyvin, mutta itse en ainakaan saanut nukuttua melkein yhtään.
Kun vihdoin raskaan lentomatkan jälkeen saavuimme Dakarin lentokentälle, meidät ohjattiin bussiin, joka vei meidät suureen rakennukseen odottamaan maahanpääsyä. Vaikka rakennuksessa ilmastointi olikin, ahtaassa tilassa kuumuus oli käsittämätön. Hetken jouduimme odottamaan, mutta itse passien tarkastus sujui erittäin nopeasti. Tilannetta hieman hankaloitti se, ette itselläni ainakaan ei ranskan kieli ollut kovin hyvin hallussa. Laukut saimme melko vaivattomasti.

Jo lentokentällä huomasimme, kuinka kuumuus vaikuttaa: joukossamme alettiin kärsimään nestehukasta. Yritimme hoitaa tilannetta parhaamme mukaan, vaikka vesivarastomme olivatkin vähäiset. Ulos astuessamme huomasimme, kuinka erilainen maa Senegal on koti-Suomeen verrattuna. Paljon kovia ääniä, ihmisiä joka puolella, saasteitten täyttämä sekä kuuma ja kostea ilma. Ihmisiä kaikkialla: kerjäämässä, myymässä, puhumassa, juoksemassa. Kiireisiä ihmisiä joka puolella. Useimmat eivät olleet kuitenkaan niin kiireisiä, etteivät voineet hetkeksi jäädä ihmettelemään vaaleita turisteja.
Ahtauduimme laukkujemme kanssa autoon, joka oli joskus ollut valkoinen. Kuumuus ja kosteus olivat sanoinkuvaamatonta. Autossa ei tietenkään ollut toimivaa ilmasointia, joten matkustimme ikkunat auki.
Kun lähdimme liikkeelle, tajusimme että Senegalin liikennettä voi kuvata vain yhdellä sanaparilla: hallittu kaaos. Liikenteen seassa liikkui autojen seassa myös kaupustelijat, kerjurit, tavallinen kansa sekä eläimiä. Useimmat tiet olivat hiekkaa, ja reittivalinnatkin olivat omaperäisiä. Pölyinen ilma tunkeutui hengitysteihin.

Automatka herätti paljon ajatuksia. Pohdimme Senegalin rikollisuuden ja korruption määrää, köyhän väen määrää, sitä miten tälläiset elinolot vaikuttavat ihmisten terveyteen, sekä sitä miten elinolot vaikuttavat luontoon. Kummastelimme myös outoa maisemaa, jossa omituisinta oli se, että keskellä köyhiä, rappeutuneita alueita oli kiiltäviä, kalliiden ja tunnetuiden brändien mainoksia. Näimme lapsen, joka käpertyi betoniseinää vasten nukkumaan. Asiat eivät kaikilla
täällä taida olla kovin hyvin.
Vihdoin pitkän automatkan jälkeen pääsimme perille majapaikkaamme. Valkoinen kaksikerroksinen betonitalo moskeijan vieressä.
Ja niin saavuimme kohteeseemme. Väsyneinä, janoisina, hikisinä, keuhkot täynnä pölyä, mutta siitä huolimatta erittäin onnellisina.
Näin jälkeenpäin ajatellen näytimme varmaan aika hassuilta: hihkuimme kuin hullut päästessämme ilmastoituun huoneeseen, jossa oli jopa oma vessa ja suihku. Illalla olimme sen verran väsyneitä matkan jäljiltä, ettemme edes jaksaneet syödä.

PERJANTAI. 9.10
Kun heräsin aamulla, oli aika vaikea uskoa että olisimme Afrikassa: huone oli ihanan viileä, ja lämpötila oli melkein kuin Suomessa. Totuus kuitenkin iski päin naamaa kun avasin huoneen oven: lämpötila sisällä oli sama kuin ulkona, eli noin 30 astetta.
Aamupala oli aika länsimaalaisen tyylinen: patonkia, croissantteja, kahvia, mehua. Tyypillinen “hotelliaamupala” ei niin tyypillisellä paikalla: söimme nimittäin valkoisella betonisella katolla/parvekkeella.
Teimme päätöksen, että lähdemme tänään tutustumaan Dakarin keskustaan. Taksit tulivatkin tuossa tuokiossa.
Ajoimme keskustaan. Tapanin luetellessa nähtävyyksiä otimme kuvia kaikesta mikä tuli vastaan. Liikenne oli hieman vähemmän kaaosta kuin eilen illalla: saattoi johtua myös siitä että olimme jo ajotyyliin hieman tottuneet.
Keskustaan pysäköityämme joukkoomme liittyi paikallinen mies, joka kertoi olevansa uusi ystävämme. Mikäs siinä. Mies lähti kanssamme Vapaudenaukiolle. Aukio oli hieno, mutta siellä olevassa suihkulähteessä ei ollut vettä.(???) Kävimme myös vaihtamassa rahaa, jonka jälkeen kiertelimme ympäriinsä ostelemassa kaikenlaista. Paikalliset yrittivät sinnikkäästi myydä meille vaikka mitä. Oli vaikea sanoa ei niin kauppiaille kuin pienille lapsille, jotka kerjäsivät.
Meille alkoi tulla pikkuhiljaa nälkä, mutta uusi ystävämme lupasi viedä meidät hyvään paikkaan syömään. Seurasimme kuuliaisesti miestä, ja hetken päästä saavuimmekin upean ja vartioidun rakennuksen eteen. Vartijat eivät meinanneet päästää meitä sisään, syynä Santerin lyhyet shortsit. He kuulemma luulivat että olemme menossa pyhälle/arvostetulle paikalle, jonne ei tietenkään liian lyhyissä vaatteissa saanut mennä. Mies kertoi että aiomme vain oikaista tätä
kautta, joten ongelma saatiin nopeasti selvitettyä ja pääsimme syömään. Ruoka oli hyvää, ja paikalliset limsapullot olivat suoraan 90-luvulta.

Ruuan syötyämme totesimme, että olisi aika palata takaisin. Laskeuduimme tien viereen odottamaan taksia. Taksia odotellessa otimme kuvia uuden ystävämme kanssa.
Kun pääsimme taksiin, seurassamme ollut paikallinen työnsi kätensä ikkunasta sisään ja kysyi “Do you have anything for me? Money?” Huoh. “uusi ystävämme” halusi meiltä vain rahaa. Hieman rahaa saatuaan mies poistui nopeasti paikalta. Tilanne pisti miettimään, kuinka paljon paikalliset joutuvat tekemään töitä pienen rahan eteen. Ja kuinka paljon kyseisellä rahalla saakaan? Hinnat täällä eivät nimittäin olleet päätähuimaavia. Tai ainakaan ne eivät olleet meidän mielestämme suuria. Ehkä juuri sen takia vaaleat turistit ovat niin “suosittuja” täällä. Me olemme useimpien silmissä vain helppoa rahaa. Ja he taitavat olla oikeassa. Tälläisessä vieraassa kulttuurissa oli vaikea tietää, mistä pitää maksaa ja mistä ei.

Takaisintultuamme päätimme lähteä rannalle rakentamaan hiekkalinnaa ja uimaan. Vesi oli sameaa: kaupungin likavedet laskivat mereen enemmän tai vähemmän puhdistettuina. Hiekkalinnaa rakentaessa saimme nopeasti porukkaa ympärillemme: monet lapset halusivat tulla auttamaan rakennusprojektimme kanssa. Oli upeaa huomata, kuinka rentoja ja ulospäin suuntautneita paikalliset olivat, ja kuinka homma edistyi kielimuurista huolimatta. Hiekkalinnaa emme koskaan valmiiksi asti saaneet, mutta hauskaa kyllä oli.
Illalla pelasimme jalkapalloa paikallisten kanssa. Yhtäkkiä kesken pelin kuului outoa ääntä: viereisestä moskeijasta kuului rukouskutsu, joka maallikon korvaan kuulosti suunnilleen “oh brother”- tyylisen mantran hokemiselta. Rukouskutsu ei millään meinannut loppua, ja kun se loppui, menimme illalliselle, jonka aikana se alkoi uudestaan.
Raskaan mutta silmiä avaavan päivän päätteeksi päässämme loisti ajatus: “Me ollaan Afrikassa, eikä tää oo ihan sitä mitä luultiin”

Milla Pesonen

Matkakertomus

Päivät 10. ja 11. lokakuuta.

Lauantai 10.10
Söimme aamulla normaalin tapaamme aamupalan, joka koostui taas vaihteeksi patongista ja marmeladista. Aamupala oli hyvä joka aamu, mutta marmeladin ympärillä pörräävät kärpäset olivat erittäin ärsyttäviä ja äänekkäitä. Aamupalan jälkeen valmistauduimme lähtöön suolajärvelle, jonka nimi oli Lac Rose tai Lake Retba riippuen mitä kieltä haluaa käyttää. Ajomatka sinne oli pitkä, varmaankin noin tunnin. Lähes kaikki autot joita näin Senegalissa, olivat ikivanhoja rämiä. Meidän taksimme eivät olleet poikkeuksia. Kuljimme kahdella taksilla. Juuri sen taksin missä minä istuin, kuljettaja oli aivan hukassa ja joutui vain seuraamaan edellä menevää toista taksia. Ja kun kuljettaja kerran hukkasi toisen taksin, ajoimme tien sivuun ja siirryimme käyttämään puhelintukea.

Viimeinkin pienen säädön jälkeen saavuimme suolajärvelle. Se oli pienempi eikä niin pinkki kuin olin odottanut, mutta se oli silti ihmeellinen. Heti kun pääsimme pois takseistamme, päätimme juoda jotakin jääkylmää. Sen jälkeen rehtorimme antoi meille luvan mennä uimaan, mutta vain 10 minuutiksi. 10 minuuttia oli kai jonkinlainen lääketieteellinen suositus. Uiminen suolajärvessä oli täysin omalaatuinen kokemus. Se ei itse asiassa edes ollut uimista, vaan lähinnä kelluimme veden pinnassa. 10 minuuttia loppui kuitenkin aivan liian pian ja oli aika nousta vedestä.

Tämän jälkeen lähdimme pienelle ”safarille”, jossa meille näytettiin suolakasoja, läheistä kylää ja Atlantin rantoja. Suolaa oli aivan käsittämätön määrä rannalla, monissa suurissa keoissa. Näimme myös monia suolankaivajia, mutta heistä ei oppaan mukaan saanut ottaa kuvia. Sen sijaan ihastelimme veneitä ja suolankaivuuvälineitä. Suola siis kaivettiin käsin apuvälineiden avustuksella järven pohjasta. Kaivajat olivat järvessä kolme tuntia kerrallaan.

Tästä jatkoimme matkaamme pienen kylän läpi dyyneille, jossa kuskimme hieman innostui pompauttamaan autoa irti ilmasta dyynien harjalla. Pian saavuimmekin Atlantin rannalle, joka oli aivan puhdas. Siellä ei näkynyt roskaakaan. Saimme uida varmaankin tunnin meressä suurien aaltojen seurana, mutta sen jälkeen oli aika jatkaa matkaa takaisin järvelle. Järven rannassa kävimme syömässä eräässä ravintolassa. Ruoka oli maan tapaan erittäin hyvää.

Kun tulimme takaisin merenrantavillallemme, päätin lähteä rannalle muiden nuorten kanssa rakentamaan hiekkalinnoja. Illan hämärtyessä kävelimme takaisin villalle ja söimme illallista kattoterassilla. Iltaisin me pelasimme aina monta tuntia korttia ennen kuin menimme nukkumaan.

Sunnuntai 11.10
Lauantai oli melko aktiivinen päivä, joten päätimme pitää sunnuntaina lepopäivän ja matkustaa pääkaupungista Dakarista läheiseen (jos noin kahden tunnin automatka on läheinen) lomakaupunkiin, M’Bouriin. M’Bourista löytyisi loppuloman ajaksi hotelli. Kun saavuimme iltapäivällä hotellilla, lepäsimme loppupäivän ja tutustuimme paikalliseen rantaan. Olimme huonekaverini kanssa järkeviä ja pidimme ilmastointia koko ajan 16 asteessa. Siispä vilustuin. Afrikassa. Söimme hotellilla kanasalaatit ryhmämme kanssa. Ne olivat halpoja ja melko maukkaita. Tavalliseen tapaamme pelasimme korttia illalla.

14.10.2015

Heräsimme aamulla varhain ja menimme 8.00 aamupalalle. Aamupalalla oli patonkia hillolla, voilla sekä juustolla ja mehua, vettä tai kaakaota. kun aamupala oli syöty, siirryttiin pakkaamaan.

Hyppäsimme pieneen valkoiseen (ei enää ihan niin valkoiseen) bussiin joka kuljetti meidät satamaan. Matkalla näimme paljon hevoskärryjä, tupaten täynnä olevia busseja ja paljon roskia teiden vieressä ja matka sujui ihan mukavasti.

Bussissa ei tietenkään ollut ilmastointia, joten ikkunat oli pidettävä auki. Kyllähän siinä hiukset menivät aivan rastoille. Kun pääsimme satamaan, lauttakyytiä ei tarvinnut pitkään odotella. Lautassa ei ollut kaikille pelastusliivejä, joten jotkut kulkivat ilman. Lautalla kanssamme oli myös autoja. Kyydin päätyttyä jäimme odottelemaan, että veneemme kylään saapui. Sinä aikana jotkut meistä lähtivät metsästämään apteekkia, mutta paikallisesta apteekista ei saanutkaan aurinkorasvaa tai käsidesiä.

Lopulta vene saapui ja maykasimme tiheiden mangtovemetsien ja hiekkarantojen ohi. Lopulta saavuimme kylään ja kaikki kylän asukkaat olivat tulleet odottamaan meitä laiturille. Siitä meidät ohjattiin juhlapaikalle ja tummutus ja laulu alkoivat. Sen jälkeen pidettiin puheita joiden lomassa rehtorimmekin sai lahjaksi senegalilaisen kalastusveneen pienoismallin sekä julkistettiin uudelle koululle nimi.

Tämän jälkeen jaoimme karkkia kylän lapsille (ja joillekin aikuisille) erityisesti pojille ja sen jälkeen kiertelimme kylää sitä mukaa kun paikalliset sitä meille esittelivät. Sen jälkeen oli syönnin aika ja tarjolla oli couscousia, kalaa, katkarapuja, kananmunia. Lopuksi saavuimme veneelle josta paluumatka alkoi melkein samanlaisena. Hotellilla pulahdimme vielä uimaan ja siitä menimme iltapalalle. Mielestäni tuo päivä oli oikein mukava ja opettavainen.

Fanny Kalliokulju

19. Loka, 2015

TAKAISIN KOTIIN - BACK HOME

Kaikki matkalle lähteneet saapuivat onnellisesti kotiin. Osa kuitenkin rajun lämpötilamuutoksen takia saada jonkinlaisia vilustumisoireita. Tekstitäydenneyksiä ei toistaiseksi onnistuta tekemään, sillä töitä on nyt niin paljon.
Everybody came back in pretty good condition. Change of climate cause anyway caused little symptoms of flue to everybody.

15. Loka, 2015

MINISTERI KUTSUI TAPAAMISEEN VIIME HETKELLÄ- MINISTER THIAM WANTS TO MEET OUR GROUP IN DAKAR

Suomen aikaa illalla klo 22 saimme vahvistuksen sille, että ministeri Serigne Mbaye Thiam ottaa mielellään ryhmämme vastaan huomenna perjantaina klo 12 jälkeen Opetusministeriössä. Tapaamisessa on tarkoitus keskustella koulumme kaltaisen globaalikasvatustoiminnan merkityksestä kehittyvien maiden kansansivistystyön osana.
Late in the evening today the Thursday 15th of Oct we heard that the Minister of Education Mr Serigne Mbaye Thiam would like to meet our group tomorrow Friday the 16th at the Ministry. We should have a short discussion about the way of global education we are doing it at our school at Vesilahden yläaste.

Oppilaat saivat yöksi pohdittavakseen toimintaamme. Matkalla on mukana oppilaita, joiden sukulaiset ovat käyneet tässä kohteessa. Valitettavasti heillä ei ole ollut keskenään mitään puhetta kokemuksista. Edellisen ja tämänkertaisen ryhmän välillä on suuri ero sinä, miten he pyrkivät lähestymään ympäröivää yhteiskuntaa.

14. Loka, 2015

GRAZIA MARIAN OMISTAJA HALUAA MUKAAN AUTTAMAAN

Saimme kuulla tänään miellyttävän uutisen, kun hotellin omistajamme kertoi, että haluaisi päästä mukaan tähän hänen mielestään ainutlaatuiseen yksityishenkilöiden toteuttamaan auttamistyöhön lasten ja nuorten hyväksi maailmassa.
Rouva avioitui aikanaan italialaisen miehen kanssa ja työskenteli aktiivivuotena Italiassa. Nyt hän palannut takaisin kotimaahansa ja pyörittää pientä 15 huoneen hotelliaan Senegalissa. Katsotaan, mitä tämän yhteistyön kautta saamme aikaiseksi. Ainakin hänellä on monipuolinen verkosto Italiaan. Nytkin hotellissa oli hänen lastensa italialaisia kavereita harjoittelemassa ja auttamassa hotellilla.
Yhteystiedot
www.hotelgraziamaria.com
tel. -
-
00221 33 957 0869.

KOULUA VIHKIMÄÄN SENEGALIN DIAMNIADIOUUN

Koulumme toinen kehitysyhteistyökohde sijaitsee Senegalissa. Ensimmäisen kerran kävimme täällä syyskuussa 2012 ja isommalla ryhmällä lokakuussa 2014. Tällä kolmannella kerralla olemme paikalla koulumme oppilaiden ja heidän ystäviensä rahoittaman yläkoulun vihkiäisjuhlassa.

Harvoin on ollut yhtä väsynyt kuin ennen tälle matkalle lähtöä. Saksan matkan aikainen vilustuminen painaa vielä päälle ja kaiken maailman asioita pyörii tällä kertaa ehkä liikaa päässä. Nytkin perjantaiaamuna klo 8.03 dakarilaisen majapaikkamme ylimmän kerroksen terassilla pohtii, mitä ihmeen järkeä tässä on koittaa joitain merkintöjä matkasta laittaa ylös. Tämänkin matkan osalta kehotin tai käskin oppilaita lukemaan edellisen matkan kuvauksen, mutta pääasiallisesti sivua oli vain silmäilty, sisäistetty ei juuri mitään. Näistäkin matkalaisista siis kaikki ovat kuin ensikertalaisia ja jokaisen asian kohdalla voi aloittaa “here god”-taivastelun uudestaan. Ihan sama, tavoistaan kun ei pääse helpolla, kirkaan asioita ylös ja jo tällä matkalla on paljon sellaisia asioita, joita ei viimeksi tapahtunut.

Edellisen viikon Saksan matkalla materiaalia sai esille melkein joka päivä. Täältä sen sijaan se ei tule onnistumaan. Aika näyttää.

Me lähdimme matkaan kotini pihalta torstaiaamuna klo 3. Siihen asti voi varmistaa, että kotisairaanhoidon palvelut toimisivat omilla nurkilla. Aamu oli kaunis ja ongelmitta saavuimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaan lentokentälle. Toisten matkalaukut oli helpompi saada koneeseen kuin toisten, mutta siitä nyt ei suurempaa harmia ollut.

Kaikki lennot kulkivat hyvin ajallaan. Finnairin lento Frankfurtiin oli avian täynnä samoin Iberian lento Frankfurtista Madridiin. Madridissa halusimme palauttaa mieliimme viime vuoden kauniit muistot pyrkiessämme herkuttelemaan erääseen S-terminaalin ravintolaan. Tällä kertaa kohtaloksemme koitui lentää pihalle, sillä tarjoilijalle ei kelvannut ajatuksemme nauttia pelkästään herkullisia jälkiruokia juomineen. Ovea näytti ja varmisti sen, että emme sitten samaan paikkaan toisten astu. Viime vuonna laitoimme vielä ravintolan nimen esille kiitokseksi hyvästä kokemuksesta. Ehkä tämä oli ikäsyrjintää, sillä asiakkaiden keski-ikä oli 67,5 vuotta.

Viimeinen lento Madridista Dakariin Iberian siivin oli varsin hyvä. Ensinnäkin koneeseen tuli vähän väkeä ja väsyneimmät voivat siirtyä oikein kunnolla lepäämään, lisäksi lennon aikana tarjottiin lämmin ateria.

Oppilailla oli suuri hämmästyksen aihe, että lentokentällä oli varsin monen tunnetun lentoyhtiön kone. Tänne saattaa olla ihan businessihmisilläkin olla asiaa. Oppilailla oli myös tietoa siitä, että uusi lentokenttä on rakenteilla, mutta työ on pahasti tällä hetkellä myöhässä. Niinpä saimme nauttia jonottamisesta kuumassa hallissa sekavassa järjestyksessä. Luukulle päästyään sai todeta, että muutama sana ranskaa olisi kannattanut käydä koululla harjoittelemassa. Leiman sai kuitenkin passiin aika helpolla, kunhan osasi sijoittaa käsiensä kaksi sormea laitteelle. Viime vuoteen verrattuna maahantulo oli kuitenkin joustavampi. Suomen kansalaiselta ei nyt kyselty viisumia.

Matkalaukkujen odotushalli oli maahantulotarkastusta vieläkin kaoottisempi. Santeri pinkoi ahtaassa hallissa selvittämäänb, mihin suuntaan laukkuja kannattaisi koittaa suunnata etsimään. Laukut varmaan kannettiin käsissä koneelta halliin, sen verran kauan siinä meni aikaa. Kaikkien laukut kuitenkin tulivat monimutkaisen matkareitin jälkeen perille, eikä samoja selvityksiä tarvinnut tehdä' laukun hajoamisesta kuin viime vuonna.

Mamadoun veli oli odottamass meitä ulkopuolella ja valitteli, että on joutunut odottamaan meitä jo kauan. Olin siitä kovin pahoillani, mutta hänen olisi kyllä nyt jo pitänyt oppia, että lennon saapumisesta menee aina aika lailla aikaa ennen kuin ihminen pääsee ulos hallista. Meitä odotti 8+1 -paikkainen Toyota, jollaiseen täällä Afrikassa on parhaillaan lastattu 24 henkilöä.

Rahaa olisimme halunneet vaihtaa itsellemme, mutta ainoa paikka, jossa se olisi onnistunut oli musta pörssi. En kelpuuttanut sitä vaihtoehtoa. Otin pienen erän luottokortilla maksaakseni matkamme asunnolle. Parkista saimme ensinnä pulittaa 5000 frangia, varsinainen hinta kyllä oli 1000 frangia, mutta loppuosa rahasta katosi kaikille auttaville tahoille meiltä lupaa kysymyttä. En tästä isompaa numeroa tehnyt. Josko nämä paikalliset porukat halavat olla tekemisissä kanssamme tai sitten eivät. Osapuoli joka loppujen lopuksi kärsii on todella jokin muu kuin me.

Pitkään laahukseen pukeutunu ystävällisen oloinen kuljettaja teki tämän matkan elämässään ensimmäiden kerran. Yksi tietyö sotki reitin niin, että saimme loppujen lopuksi todella perusteellisen kuvan dakarilaisten esikaupunkien elämänmenosta tummenevassa illassa. Oppilaieen kommentt eivät olleet mitenkään tyrmääviä. Reitin varrelle osui monia tuotemerkkejä, jotka herättivät heissä lämpimiä tuntemuksia, mutta niitä en ala sen tarkemmin analysoida.

Majapaikka löytyy ja osaan vanhasta tottumuksesta samaan huoneeseen, jossa viime matkalla sain hikoilla. Pikapuoliin siirrymme ylös terassille illalliselle, sillä senkin olimme Suomesta käsin menneet tilanneeksi, vaikka lukemattomien pikkuaterioiden ansiosta olimme kyllä varmaan kaikki alka kylläisiä. Ruokailupaikan ylhäällä ukoterassilla koimme viehättäväksi ja meren äänet kuuluivat upeasti. Kanakin oli hyvää, mutta kaikkia väsytti aivan tolkuttomasti, niinpä vetäydyimme yöpuulle ja sovimme saapuvamme aamiaiselle vasta klo 9.30.

Perjantai 8.10.2015 - taksvärkkipäivä koululla

Neljä oppilasta hoiti omaa osuuttaan taksvärkistä täällä Afrikassa. Kotona aina aamu-uutisten yhteydessä tulee katseltua maailman säätä. Erityisesti huomio kiinnittyy Daaresalamin ja Dakarin lämpötiloihin. 30 tuntuu täällä ihan normaalilta, eikä numero muutenkaan suuresti hätkäytä, sillä onhan Suomessakin joskus yli 30 astetta. Täällä paikan päällä vasta kuitenkin tajuaa näidene olosuhteiden eron. Yön alin lämpötila näyttää vierailumme aikana olevan 28 astetta ja siitä saattaa sitten tulla se meitä rasittava tekijä. Tyttöjen huoneessa saa aikaiseksi ihan kunniollisen jäähdytyksen ja varmistuksen sillä, että varmasti saa täällä itsens kipeäksi- Koitamme luovia siten, että Suomessa ei sitten heti jokin pöpö iskisi. Emme me oikeasti tästä lämmöstä valita.

Aamiainen maistui hyvältä.

Päätimme lähteä tänään käym,ään vapaudenaukiolla sekä ostoksilla keskustassa. Olin edellisenä päivänä kertonut Mamadoulle, että välttämättä emme hänen veljensä palveluja tarvitse. Osaamme hankkkia kuljetukset itse. Veli oli kuitenkin aamulla paikalla, emmekä häntä poiskaan ajaneet. Veljellä on kova  halu päästä Suomeen tai vaikka Latviaan töihin. Siksi hän tiedusteli kovasti myös Sandrisin kuulumisia. Viisuminsaanti Eurooppaan ja Suomeen on kyllä nykyisissä olosuhteissa aivan mahdotonta.

Majapaikan emäntä soitti meille autot ja jälleen saimme kiemurrella läpin sokkeloisten esikaupunkien. Eurooppalaisia liikennesääntöjä ei kannattanut miettiä. STOP-merkki ei merkinnyt pysähtymistä. Välillä näkyvyys peittyi karmeaan savuun, ja tietysti suurimman osan tuoksuista saimme sisälle, sillä ovissa ei ollut vipua, jolla olisi saanut väännettyä ikkunaa kiinni.

Saavuttuamme keskustan alueelle saimme tietysti seuraksemme yhden paikallisen henkilön, jolla tietysti yksi sukulainen oli töissä lähimaassamme ja henkilö alkoi sitten kieppua ympärillämme ja tarjota opastuspalvelujaan.

Kiersimme Casino-kaupassa täydentämässä majapaikkamme varastoja. Kovin suuria kantamuksia ei mukaamme kertynyt. Ennen ostoksia osa porukasta nautti länsimaisen näköisestä jäätelöpaikasta. Jäätelöt olivat todella hyviä ja nyt jälkeenpäin tietää, että mitään vatsavaivoja ei tullut. Poikkesimme myös vapaudenaukiolla. Se oli yllättävän vaimean näköinen. Edes vesialtaassa ei ollut vettä.

Tien varret ovat tyypillisiä kehitysmaan keskustalle: korkeuseroja riittää ja se tarjoaa mahdollisuuden tehdä erilaisia mahalentoja tutustumismatkan aikana. Emmekä mekään niistä jäneet paitsi, kaikkien kannattaa matkaansa varten aina ottaa henkilökohtainen matkavakuutus myös terveyden varalta. Vaatevarastokin tässä helteessä kuluu nopeasti loppuun. Hiostavassa autossa, vanhoja nahkapenkkejä vasten ihoaan hinkatessa voi olla varma, että puolen päivän rundilla kaikki on mennyttä. Täällä sää hienompikin turisti jossain vaiheessa oppia kulkemaan ryysyläisenä.

Tekstin kirjaaminen on jälleen tuskallista. Joko ei ole sähköä, tai sitten on niin kuuma, että ei kerta kaikkiaan kykyne istumaan koneella. Toisaalta miettii sitä, että oppilaatkaan eivärtjuuri vaivautuneet sivuilla poikkeamaan, vaikka ovat innolla olleet matkaan lähdössä. Koulutien Uutistenkin osalta on saanut lähinnä kuulla sitä, kun ihminen korostaa, että ei ole millään löytänyt aikaa niilläkään sivuilla poiketa. Toisaalta kun katsoo, montako ihmistä on poikennut nyt Isengeclubin sivustolla, vaikka se ei ole kovin kauan ollut auki, on hieman toivoa, että joskus löytyisi ihan  uusiakin ihmisiä toimintaan mukaan. Ei siinä monta ihmistä tarvita, että jotain tapahtuu, ihmettelijöitä matkan varrelle mahtuu aina.

Illalla nautimme maukasta lampaanlihaa terassilla. Majoituspaikasta ei juurikaan kuulunut valituksia. Kaikissa huoneissa oli vessa ja se on näillä leveyksillä aika ylellisyyttä. Kaikilla muilla näytti vettäkin tulevan ihan hyvin paitsi minulla.

Altaasta  kuuluu kommentti, että yleensä leffojen älyköt  ovat kaltaisiamme blondeja. Nettilehdestä näkyy arvioita siitä, millaisia tappioita suomalainen taisteluosasto kärsisi sodassa. Turkin Ankarassa on ansiokkaasti saatu aikaiseksi paljon ruumiita. Millainen tämä maailman oikein on? Sivistyksen määrän lisääntyminen ja uusiutuva opetussuunnitélma tuksin helpottavat yhtään tätä tilannetta. Me olemme matkalla avaamaan yläkoulua, jonka varat on saatu kasaan suurella vaivalla. Aika ristiriitaista on elomme: Fannyn elämä on Millan elämä ja Millan elämä on Fannyn elämä kuuluu tällä hetkellä altaasta. Alkaa tuntua, että siotä alkaa tippua tämän ajan rattaalta.

Maanantai 12.10.2015

Tänään aamiainen oli poikkeuksellisen aikaisin jo klo 7. Mamadou ja Jenni saapuivat jossain vaiheessa iltaa majapaikkaamme. He kyllä viestivät tulostaan, mutta minä vanhus jo siinä vaiheessa laskin saapumattomia lampaita pilven reunalla. Aamulla tapasimme iloisissa merkeissä aamiaispöydässä. Mamadou kertoi, että hänelleä oli ollut kouluasian tiimoilta monia tapaamisia vielä eilen Dakarissa. Pääkaupungista oli tulossa lisäksi kylään iso bussilastillinen Mamadoun ystäviä ja sukulaisia. Mamadoun isän suku on kotoisin kylästä ja isoäiti elää vielä.

Meitä odotti pihalla sama kuski kuin viime vuonna. Kuljetettavaa oli paljon, sillä juhlasssa meidän oli tarkoitus luovuttaa noin 400 vihkoa, 200 kuulakärkikynaa, 50 paria erilaisia erittäin laadukkaita lasten kenkiä, noin 15 jalkapalloa ja neljä pumppua pallojen täyttämiseen. Lisäksi karkkeja oli noin 600 henkilölle. Kengät ja jalkapallot olimme saaneet Suomesta lahjoituksina ja niistä haluamme lämpimästi kiittää. Erityisesti kenkiä luovuttaessa korostimme, että lahjoittajien tahtotila on se, että ne jaetaan todella tarpeessa oleville, eikä pelkästään alueen johtavan suvun lapsille. Kaikki eivät ehkä tuollaisista viesteistä pidä, mutta se on meidän linjamme, jonka olemme kantapään kautta oppineet Sambiassa.

Ryhmä Vesilahden yläasteen oppilaita matkasi Senegaliin osallistumaan yhteistyökohteen Diamniadion kylän yläkoulun vihkiäisjuhlaan.

Lähtijöitä olisi ollut enemmänkin, mutta neljän osalta rokotukset olivat kunnossa ja matkalle voi lähteä turvallisin mielin. Kaikki lähtijät olivat ensimmäistä kertaa matkalla Afrikkaan ja pientä jännitystä oli ilmassa, varsinkin kun aikaisemmat matkoista kirjoitetut kertomukset oli lähinnä silmäilty läpi. Vanhoissa tiedostoissa ei ollut osattu lainkaan kertoa lentokenttien verovapaiden myymälöiden palvelutasosta. Aikaisemmista tarinoista oppilaille olisi pitänyt selvitä myös se, että ei se matkanteko todella syrjäiseen maankolkkaan ole kovin suurta riemua ja nautintoa. Taukoja ei pidetä aina silloin kun me niitä haluaisimme, eikä virvokkeita ja Sun Ice- annoksia ole tarjolla, kun se meille olisi sopivaa. Ensimmäiseen matkaan verrattuna moni asia hoituu kuitenkin sujuvammin.

Matka juhlapaikalle oli oma lukunsa.  Sitä alkaa helposti pitää näkeensä normaalina. Joidenkin sora-autojen katolla oli 10-20 ihmistä omaa matkaansa edistämässä.  Välilllä poliisi pysäytti koko porukan tutkiakseen auton viralliset paperit. Eli poliiseilla oli ihan sama toimintapa kuin Vesilahdessa. Alaikäisten oppilaiden matka pysäyteyttiin siihen paikkaan tai stten jollain oppilaalla oli niin viriretty mopo, että...  

Vihkiäisjuhla pidettiin Djirndan hallinnollisen alueen Diamniadion taajamassa maanantaina 12.10.2015 klo 12 alkaen.

Paikka on melko vaivalloisesti saavutettavissa: Dakarista on autolla matkaa noin 3½ tuntia ja lisäksi suistoalueella saa matkata veneellä reilun tunnin. Lisäksi eri liikennenvälineiden välillä on odottelua ja +34C –asteen lämpötila tuo matkaan oman haasteensa.

Ennen kuin aloitimme venematkan kylään poikkesimme Badaran pyynnöstä paikallisen pankin konttorissa. Badara kertoi, että kylään ei ollut vielä saapunut Vesilahdesta 19.8.2015 lähetetty 9.100 euron rahalähetys. Badara kysyi, sattuisiko minulla olemaan kuittia todisteeksi siitä, että raha on todella lähtenyt Suomesta matkaan. Sanoin, että en kuittia tarvitse ja paikalla on nytkin lisäksi monta oppilaskunnan hallituksen jäsentä, jotka varmaan muistavat näin suuren rahalähetyksen lähettämisen. Näin olikin asianlaita. Jostain kumman syystä laukkuuni oli kuitenkin jäänyt pankkiavaimet ja koska Mamadou pääsi paikallisen nettiliittymän kautta omalle Ålandsbankenin tililleen, oletin, että myös mina saisin sieltä esille nyt tässä pikkukylässä tarvittavaa tietoa. Hyvästä numeromuistista on joskus apua. Rahalähetys löytyi Senegal-tililtä juuri 19.8.2015 lähetettynä. Viiden neliömetrin kokoisessa paikallispankinjohtajan huoneessa Mamadou luki rahansiirron tietoja, jotka sitten lähetettiin vanhanaikaisella faksilla eteenpäin lisäselvityksiä varten.

Kävimme ensimmäisen kerran kylässä syyskuussa 2012. Siloin odotimme, että kyläneuvosto tekisi päätöksen siitä, mikä olisi kylän kehittämisen kannalta olisi tärkein asia. Vastaus oli yläkoulun rakentaminen. Muutamat meistä olettivat, että tätäkin tärkeämmäksi koettaisiin  uuden vedenotttojärjestelmän rakentaminen. Diaminiadion kylä on meriveden saartamalla suistoalueella ja puhtaasta vedestä on suuri pula. Vedenpuhdistusjärjestelmää varten he ovat kuitenkin aiemmin saaneet tukea kansainväliseltä järjestöltä. Koulu kuitenkin voitti tässä asiassa.

Vesilahtelaisten oppilaiden toimesta on kolmen vuoden aikana kerätty yläkoulun rakentamiseen 14.105.000 cefaa eli 21.700 euroa. Lempäälän lukion oppilaskunta on mukana hankkeessa 5%:n panostuksella. Koulun rakennuttamista on tehty myös Sambiassa, mutta Senegalin osalta suurin ero oli siinä, että asiat toteutuivat nopealla aikataululla sopimuksen mukaan. Aloituspääoma toimitettiin Helena ja Eero Lapin suojissa perille Senegaliin 15.10.2014 ja nyt sitten olimme jo juhlimassa koulun valmistumista.

Juhlaan oli valmistauduttu huolella. Juhlapaikalle oli tuotu suojia, jotka mahdollistivat useampituntisen tilaisuuden. Djirndan alueen pormestari Badara Diom tervehti paikallisia ja suurta ulkopuolelta saapunutta joukkoa. Pääkaupungista Dakaristakin oli saapunut juhlaan noin 50 Mamadou Lamine Fallin sukulaista ja ystävää. Mamadou Lamine Fall on ollut aktiivisesti mukana globaalikasvatuksen hankkeissa Vesilahden yläasteen kanssa. Yhteistyö Mamadoun kanssa alkoi aivan sattumalta, kun Vesilahden yläasteen rehtori oli matkalla Turusta Tukholmaan Hanoin yliopiston dekaanin Nguyen Ngoc Lamin kanssa. Mamadoun korviin kantautui keskusteluistamme tieto, että pohdimme jotain tapaa, miten Lamin suvun päiväkotikoulua voisi tukea sen toiminnassa. Mamadou tuli juttusille ja sanoi, että olisi todella hieno asia, jos hänenkin kotimaansa lapsia voitaisiin avustaa koulutielle. Ensimmäisessä keskustelussa positiivista oli se, että Mamadoun kanssa voi yrittää sanoa jotain ranskankielellä, koska Senegalin virallinen kieli on ranskankieli. Ranskankieliseltä alueelta on yritetty Vesilahden yläasteelle saada toimivaa yhteistyökohdetta, mutta siinä ei ole valitettavasti ajoittain kovistakin yrityksistä huolimatta onnistuttu.

Vietnamin osaltahan meille kävi pian niin, että päiväkotikoulu ilmoitti, että he eivät varsinaisesti enää tarvitse mitään ylimääräistä tukea. Heidän tulee koittaa itse selvitä: ystävinä he toki haluavat jatkaa ja mielellään avustavat meitä tulevilla Vietnamin matkoilla.

Siinä tuli sitten tilaa alkaa kartoittaa mahdollisuuksia työskennellä Senegalin hyväksi.

Ulkomaalaiselle juhlan seuraaminen oli yhtä suurta teatteria. Puheenvuorot keskeytyivät vähän väliä yleisön laulu- tai tanssiesityksiin. Tunteet olivat pinnalla, sillä yläkoulun merkitys syrjäisen seudun lapsille ymmärrettiin suurena mahdollisuutena. Tähän asti opintojen jatkaminen neljän vuoden jälkeen oli mahdollista vain hyvin harvoille. Täydellinen hiljaisuus juhlapaikalle tuli siinä vaiheesa, kun puheenvuoron sai Opetusministeriön ylitarkastaja Souleymane Diop. Hän kuten kaikki muutkin puhujat välittivät nöyrät kiitoksensa Vesilahden kunnalle, joka teki mahdolliseksi koulun rakennuttamisen. Tässä kohtaa Mamadou oli kyllä viestinyt asiaa hieman turhan myönteisesti Vesilahden kunnan kannalta. Kunta sinänsä ei asiassa ole millään tavalla toimija, mutta en nyt sitä enää tässä vaiheessa alkanut korjata. Veronmaksajien varoja ei näinäkään taloudellisesti vaikeina aikoina ole suunnattu euroakaan tähän hankkeeseen. Kyllä se on perustunut yksityisten hyvää tarkoittavien ihmisten tahtotilaan. Yläasteen oppilaillakin olisi pelkkien taksvärkkien kautta mennyt kymmenen vuotta koulun rakentamisrahojen kokoamiseksi.

Ylitarkastaja Diop kävi  neljänkymmenen minuutin puheessaan läpi niin opetussuunnitelman haasteet kuin valtion tarpeet saada yhä lisää opinnoissaan edistyviä nuoria kansalaisia maan hyvinvointia nostamaan. Loppuviikosta yläasteen oppilaille vihjailtiin mahdollisuudesta käydä keskusteluja Opetusministeriössä tulevaissuuden yhteistyöstä.

Tässä kohtaa tuli pakosti mieleen vuoden 2012 koulun vihkiäisjuhla Sambiassa. Silloin Suomesta oli matkaan lähtenyt lähes 30 henkilön ryhmä juhlistamassa Isengen kylän mekittävän projektin, alakoulun valmistumista. Tuossakin maassa olimme toistuvasti käyneet opetusministeriössä ja kouluhallinnon alueviranomaisten luona. Heistä ei kuitenkaan kukaan kiireiltään ehtinyt paikalle, kannustusrahat olisivat saattanee auttaa asiassa, mutta tälläkin mantereella meidän perusperiaatteitamme on korruption vastaínen taistelu. Diamniadion koulun osalta varmistui heti sen pääseminen mukaan kansalliseen koulutuksen ohjelmaan ja myös valtionosuuden piiriin. Tällöin valtio varustaa koulua samoin kuin valitsee opettajat ja maksaa näiden palkat.

Urhoollisesti oppilaat kuuntelivat aina vaan uusia puheenvuoroja, joiden kielenä oli joko serer tai ranskankieli.

Vesilahden yläasteen puolestakin juhlassa piti toki jotain sanoa. Muistissa on tilanteet, joissa jotkin nuoret miehet ovat yrittäneet saada mitä erikoisimmilla konsteilla viisumia Suomeen tai muihin pohjoisen Euroopan EU-maihin. Sandrisia on tällaisilla yhteydenotoilla vaivattu. Koitimme rauhoitella kaikkia paratiiseihin pyrkiviä: toivomme, että oma koti olisi jokaiselle kullan kallis, eikä se raataminen siellä pohjoisessakaan nyt todellaan mitään yhtä suurta iloa ja rakkautta ole. Ulkomailta tuleva saa useimmiten raataa olemattomalla palkalla kalliiden elinkustannusten keskellä ja kotimaassa lähisuku odottaa, että kaikki liikenevä lähtisi jonkin rakansiirtojärjestelmän kautta arkea helpottamaan Senegaliin.

Kiittelimme toki paikallisia toimijoita siitä, että sovituista asioista on pidetty kiinni. Toki toivomme, että jatkossa joku paikallinen alkaa ajoittain kirjoittaa meille kuulumisia kylältä joitakin kertoja vuodessa. Sama asia ei toimi vieläkään Sambian kanssa. Terveydenhoitajakoulutuksessa oleva nuori neiti muistaa viestiä meille silloin, kun rahat loppuu, mutta pyydettyjä arkielämän kuvauksia ei vain kuulu, jos ei sellaiseksi lasketa kirjeissä mainittuja “God Bless You” – tervehdyksiä.

Oppilaat Milla Pesonen, Topias Lella, Santeri Hirvikoski ja Fanny Kalliokulju esiteltiin yleisölle suurten suosionosoitusten kera. Yleisön halusi maiskutella heidän nimiään, erityisesti Fannyn nimi tuntui maistuvan. Juhlan aikana oppilaista Topiaksella ja Millalla ei juuri ollut sanottavaa: kaikki näetty ja koettu tekee kerta kaikkiaan sanattomaksi. Mistään näin vaikuttavasta ja kiitollisesta juhlasta ei voinut olla mitään ennakkotietoa. Saapuessamme kylän satamaan emme olleet mahtua satamalaiturille. Vastaanottajía oli niin valtavasti. Musiikin, tanssin ja ihmisten ystävällisyyden ja ilon yhdistelmä oli aivan oto kokemus. Kuin jonkinlaista huumaa. Onneksi emme olleet suunnitelleet, mitä kunkin pitäisi juuri tässä kohtaa kylään saapumista tehdä. Olimme täysin kyläläisten piirittämiä ja valuimme eteenpäin ihmismassan myötä. Vähitellen kun väljyyttä tuli lisää täyttyivät kaikki sormemme innokkaista lapsista, jotka kaikki halusivat pitää meistä kiinni. Ohjaavalta opettajalta meinasivat tässä touhussa lähteä housutkin jalassa, onneksi lopulliset vanhingot oli kirjattavissa vain rikkirevenneeseen housun punttiin. Tällaistako on meno nuorten musiikkifestivaaleilla?

Viime perjantaina Vesilahden yläasteella tehtiin vielä taksvärkkipäivä, jolla koottiin varoja mm. tämän Mamadou Lamine Fall – koulun käsikirjaston Bibliothèque SÖPÖn perustamiseen.

Juhlan jälkeen jaoimme lapsille ja lapsenmielisille karkkeja juhlan kunniaksi. Se onnistui hieman paremmin kuin 2012 Sambiassa, mutta aikamoisen hulinan saimme nytkin aikaiseksi. Täällä ei ole tapana vähiä rahoja makeisiin ja muihin epäterveellisiin asioihin tuhlata.

Pormestarin asunnolla meille oli tarjolla meren herkkuja sisältävä ateria ranskalaisten perunoiden tai couscousin kera. Ruoka maistui todella hyvältä.

Teimme vielä tervehdyskäynnin kylän uskonnollisen johtajan ja Mamadoun suvun asunnoilla. Käteltäviä riitti. Matkalla mukana olleet oppilaat ovat varmaan saaneet vahvistuksen siitä, että luonteva kättelytaito on maailmalla suuressa arvossa.

Emme ole saaneet täältä matkalta videonpätkiä juurikaan esille. Tullessamme kylän laiturille, meillä oli suuria vaikeuksia nousta veneestä, sillä laituri oli niin täynnä väkeä. Paikalle oli kannettu suuret äänentoistolaitteet ja kymmenillä ihmisillä oli mukanaan erilaisia soittimia. Tuon pätkän näkemistä itsekin ihan odottaa, sillä siinä varmaan on ihan huumaava tunnelma.

Matkakertomuksen teksti ei tästä laajene. Aikaisemmista matkakertomuksista saa riittävän laajan kuvan kohteista muuten. Pääsyynä tähän on se, että aika ei kerta kaikkiaan riitä. Huonojen yhteyksien ja sähkökatkojen takia ylipäätään minkäänlainen tiedon jakaminen täältä on haastavaa ja lisäksi tässä on takana kaksi varsin laajaa matkakokonaisuutta: Saksa ja Senegal.

Opettajan roolissa sitä alkaa olla tekemässä näitäkin asioita viimeisiä kertoja, mikä on oikein hyvä asia. Sitä alkaa tuntea olevansa “vanhan liiton” miehiä ja uudet tuulet puhaltavat myös näissä kansainvälisyysasioissa. Vesilahden kuntakin on saamassa jossain vaiheessa uuden strategian ja silloin on syytä voida nähdä avarasti maailmaan sen ajan tarpeiden mukaiosesti rakentaa suunnitelmia.

Lopputuloksen osalta tämä vierailu oli erityisen onnistunut. Kolmen vuoden työ sai arvokkaan, muistorikkaan päätöksen. Tältä pohjalta pitäisi vielä pystyä vetämään kolme koulutusta, jonne Vesilahden yläastetta on pyydetty kertomaan kokemuksistaan. Tätä pidän kaikkein suurimpana haasteena tällä hetkellä, sillä käsiteltävään teemaan liittyen on pakko näiden päivien osalta todeta, että puhun melko lailla eri kieltä ja hahmotan globaalin maailman aika lailla eri tavalla kuin mukanani kulkevat nuoret. En halua olla heidän mielipiteidensä muokkaaja, jokaiselle ajatukselle löytyy maailmassa tilaa. Tämän projektin kipparina haluan kuitenkin viedä kokonaisuuden maaliin niiden ajatusten pohjalta, joita Paula Mattilan ja Liisa Jääskeläisen kanssa olemme menneet vuodet käytännössä pyöritelleet.

Vapaudenaukiolla Dakarissa

Aamiaisella asumuksemme 4.kerroksessa

Hiekkamaailman rakentamista yhdessä paikallisten kanssa

Perjantain rukoushetki Dakarissa

Suolajärvessä ei tarvinnut osata uida